Ulkoministeriön pitkäaikainen virkamies Matti Kääriäinen rusikoi kehitysyhteistyötä kirjassaan Kehitysavun kirous. Hän riuhtoo niin moneen suuntaan, että minulle jää epäselväksi, mitä hän yrittää sanoa.
Hyvä Matti, olen lukenut tuoreen teoksesi Kehitysavun kirous kahteen kertaan. Se tekee minut surulliseksi ja aika paljon myös harmittaa.
Minua harmittaa, koska olet omien sanojesi mukaan heittänyt koko elämäntyösi roskiin. Siihen sinulla on tietysti oikeus. Kurjinta on kuitenkin se, että minä ja monet muut entiset kollegasi olemme eri mieltä perusteluistasi ja siitä tavasta kuinka sen teet.
Ja ei, en niele väitteitäsi siitä ettetkö olisi saanut kuuntelijoita näkemyksillesi ulkoasiainministeriössä. Esimerkiksi vuoden 2011 kehityspoliittista ohjelmaa laadittaessa sinunkin pitkä lausuntosi analysoitiin tarkasti ja Kehityspoliittisilla päivillä ohjelmasta keskusteltaessa olit kutsumanani puhujana.
Yksi keskeinen argumenttisi on, ettei Afrikka ole kehittynyt mihinkään eikä ainakaan kehitysavusta tässä kehityksessä ole ollut hyötyä. Tästä kertovat eri aikoina mantereelta ottamasi valokuvat. Kehitystä ei ole tapahtunut, koska kuvat näyttävät sinusta samanlaisilta riippumatta siitä, milloin ne on otettu. Minullakin on paljon valokuvia sen 20 vuoden ajalta, jonka mantereella vakituisesti asuin, ja ne näyttävät ihan toisen todellisuuden. Mutta onneksi kehityspolitiikkaa ei tehdä valokuvien pohjalta.
Toki Matti, esittelet kirjassasi myös tilastollisia aineistoja, faktoja ja jopa akateemista tutkimusta näkemystensä tueksi. Nykyisin tutkimuslaitoksen johtajana työskentelevänä toivoisin melkeinpä, ettet olisi näin tehnyt, koska sen verran valikoivasti olet tutkimuksiasi lukenut.
Esimerkiksi kehitystaloustieteen ”taistelevien metsojen” eli Jeffrey Sachsin ja William Easterlyn näkemysten marssittaminen todistamaan, että olet ollut oikeassa on vähintään outoa: miehet eivät ole keskenään samaa mieltä juuri mistään.
Hämmentävä paradoksi on myös se – josta voisimme ehkä enemmänkin joskus puhua – kuinka mielestäsi kehitysmaan edustajat ovat oikeassa, ja että köyhiä pitäisi kuunnella (jopa ’perustaa köyhien parlamentti’), mutta omat auktoriteettisi ovat lähes yksinomaan anglosaksisia valkoisia miehiä. Okei, kehitysyhteistyökriitikko ja entinen investointipankkiiri Dambisa Moyo saa paljon palstatilaa ja tunnettu mosambikilainen taloustieteilijä Carlos Nuno Castel Branco muutaman rivin, mutta heidän lisäkseen muita afrikkalaisia käytännössä kirjassa ei kuunnella.
Se tutkimusmaailmasta, koska en kirjoita tätä tekstiä kuitenkaan Pohjoismaisen Afrikka-instituutin johtajana.
***
Entisenä kehitysyhteistyön sekatyöntekijänä, kehityspoliittisena keskustelijana ja pitkään viidessä eri Afrikan maassa asuneena en millään tahdo saada kirjastasi selvää siitä, mitä mielestäsi on oikea kehitys ja miten sitä pitäisi tukea.
Ensiksi sanot, että pitäisi saada aikaan oikeudenmukaisempi talousjärjestelmä, johonliittyy demokratia eikä pelkästään köyhyyden vähentäminen (sivu 12). Myöhemmin kerrot, kuinka demokratiaa ei oikeasti tarvita, vaan Kiinan ote on juuri oikea (sivu 64). Pian ylistät YK:n vuosituhattavoitteita (sivu 66), joista ensimmäinen on kuitenkin tuloköyhyyden vähentäminen.
Epäjohdonmukainen olet kirjoittaessasi demokratian tukemisesta. Yhtäältä peräänkuulutat rakenteellisia muutoksia (erityisesti oikeudenmukaisuutta ja demokratiaa kansainvälisen yhteisön tasolla) ja toisaalta mielestäsi Kiinan malli on toimiva (sivu 64).
Jos perusviestiäsi oikein yrittämällä yrittää ymmärtää, kehitysmaille pitäisi antaa enemmän päätösvaltaa – mutta toisaalta ne ovat kaikki toimimattomia (sivu 109) ja kaikki johtajat ovat korruptoituneita eikä heitä voisi vähempää kiinnostaa köyhyyden vähentäminen (sivu 73).
Mikä on siis taikareseptisi, koska kuitenkin toisaalla sanot että kehitysmaat tarvitsevat apua (s.127)? Apua! Etkö juuri silpunnut myytin omistajuudesta, ja sanonut, että tärkeintä on tulevaisuudessa välttää avunantajavetoinen toiminta (s.113) ja pyrkiä todelliseen yhteistyöhön?
***
Tässä kohtaa lukija voi hyvin ajatella, että olen pienisieluinen, kun en vastaa väitteisiisi kehitysyhteistyön toimimattomuudesta, vaan yritän analysoida teoreettisia pohdintojasi. Jätän kehitysyhteistyön puolustamisen siitä nykyisin vastuussa oleville virkamiehille yhdellä poikkeuksella: Mosambik.
Olimme Mosambikissa suunnilleen yhtä aikaa sinun ensimmäisellä ”kierroksellasi” 1990-luvun lopussa. Muutkin ovat siis olleet “kentällä”. Sinähän olit Maputossa asianhoitajana ja minä puolestaan työskentelin pätkätyöläisenä maan kaikissa provinsseissa mm. tutkijana, kansalaisjärjestöaktivistina, konsulttina ja UNDP:n vaalineuvonantajana niin suomalaisille, hollantilaisille, tanskalaisille kuin saksalaisille kehitysyhteistyötoimijoille – jopa mosambikilaiset olivat työnantajiani.
Tapasimme uudestaan Mosambikissa vuonna 2011, kun sinä olit palannut sinne toiselle ’kierroksellesi’. Tuolloin kuusivuotiaista mosambikilaislapsista 72 prosenttia aloitti peruskoulun, kun vastaava luku kymmenen vuotta aiemmin oli vain 36 prosenttia. Yhä useammat myös käyvät koulunsa loppuun. Vuonna 1990 alle puolelle mosambikilaisista oli pääsy puhtaaseen juomaveteen, nykyisin 86 prosentilla. Kehitystä siis tapahtuu, ja kehitysyhteistyöllä on ollut oma roolinsa siinä.
Tavatessamme Mosambikissa minäkin otin valokuvia, mutta myös tapasin ja jututin vanhoja kämppiksiäni ja muita kollegoita. Vuosittain ilmestyvän mantereen laajuisen kansalaiskyselyn Afrobarometrin innoittamana halusin testata, ovatko mosambikilaiset tosiaan niin tyytyväisiä ja toiveikkaita maansa menoon kuin barometri väitti.
No, samat kuopat siinä lentokentän tiessä on vieläkin, mutta sen sijaan ystävistäni, entisistä koulupudokkaista ja teiniäideistä on tullut toimeentulevia yrittäjiä ja politiikkaa seuraavia kansalaisia. Eivätkä he ole valtapuoleen jäseniä – eivätkä edes ’hyvissä naimisissa’ – vaan he ovat yhdessä muiden nuorien mosambikilaisten naisten ja miesten kanssa käyttäneet hyväkseen maan vilkastunutta yksityissektoria ja panneet firmat pystyyn. Siis kehittäneet itse itseään ja siinä sivussa maataan.
Niin, kameran linssin läpi näkee halutessaan vaikka monta erilaista todellisuutta – mutta parhaiten värisävyjä todellisuuteen saa kohteilta itseltään.
