Suomen uusi hallitus peräänkuuluttaa uutta yhteiskuntasopimusta. Mutta ei tunnu tietävän, mistä puhuu. Jean-Jacques Rousseaun jo sata vuotta sitten suomennetun ”Yhteiskuntasopimuksen” ja sen innoittaman valtavan filosofisen keskustelun perusidean luulisi (kuitenkin) olevan tuttu melko monelle hallitusneuvottelujen osallistujalle. Kyseessähän ei ole sen vähäisempi asia kuin valtion filosofinen selitys: anarkian muuttuminen lailliseksi järjestykseksi. Hallituksen tavoite näyttää olevan lähinnä suomalaisen työn kustannusten alentaminen.
Yhteiskuntasopimus on toki edelleen ajankohtainen. Keskinäisriippuvuuden maailmassa se ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin kansainvälisen tason anarkian muuttamista järjestykseksi. Kansainvälisen tason oikeuksien ja velvollisuuksien rakentamisen tarve on tunnustettu jo kauan sitten. Kehitysyhteistyö ja kehitystavoitteisiin sitoutuminen ovat siinä tärkeitä.
Siksi myös julkilausuttu tavoite 0,7 prosenttia on kansainväliselle hallinnalle periaatteellinen asia. Ja siksi se on pakko pitää edelleen Suomenkin hallitusohjelmassa, vaikka käytäntö liukuu yhä kauemmaksi. Samalla Suomi tekee yhä selvemmän irtioton muista Pohjoismaista.
Uusi hallitus leikkaa kehitysyhteistyötä. Taustatukea on tullut kehitysyhteistyötä kritisoineista puheenvuoroista. Populistisesti kriitikot yleensä ratsastavat puolitotuuksilla – malliesimerkkinä Björn Wahlroos, joka parjaa kehitysyhteistyötä Afrikan köyhyydestä ja kiittelee Kiinaa Afrikan talouskasvusta. Onko hän tullut ajatelleeksi, että Kiina on nykyään merkittävä kehitysavun antaja? Ei Kiina leikkaa julkista rahoitustaan Afrikka-yhteistyöhön. Mikä esikuva Kiina on Suomelle vähentää kehitysyhteistyötä?
Tosiasiat on tunnustettava. Hallitusohjelmassa puhutaan yhteiskuntasopimuksesta, jolla ei selvästikään tarkoiteta yhteiskuntasopimusta. Siinä puhutaan pohjoismaisesta arvoyhteisöstä, jolla ei selvästikään tarkoiteta pohjoismaista arvoyhteisöä, ja välittämisestä, jolla ei selvästikään tarkoiteta välittämistä.
Hallitusohjelmassa puhutaan myös yrittäjyyden vahvistamisesta, ja sillä selvästikin tarkoitetaan yrittäjyyden vahvistamista. Tarkoitus on saada yrittämisen kautta talous kuntoon. Tavoite on hyvä. Tulevaisuudessa voitaisiin taas avokätisemmin auttaa hädässä olevia.
Mutta myös kehitysyhteistyössä voidaan panostaa suomalaisiin yrityksiin. Kuten Ville Cantell Kehityskeskustelu 2015:ssa on aiemmin todennut, Suomessa kehitysyhteistyövaroja käytetään yritysyhteistyöhön vähän.
Kun Ruotsin entinen valtiovarainministeri Anders Borg vieraili Suomessa maaliskuussa pääministeri Alexander Stubbin kutsusta esittelemässä synkän arvionsa Suomen taloudesta, hän kertoi matkustavansa seuraavaksi etelään: ”On selvää, että jos nyt sattuu elämään maailman ehkä suurimman muutoksen keskellä koskaan, niin haluaa olla siinä mukana. Ja silloin on tehtävä töitä Tansaniassa, Kolumbiassa, Intiassa tai Bangladeshissa. Siellä haluan olla mukana.” (HS, 8.3.)
Asioilla ei tietenkään ole suoraa yhteyttä, mutta vähäiselläkin mielikuvituksella olisi voinut päätellä, että talousongelmien vuoksi ei ehkä kannata kääntää selkäänsä etelälle. Stubb kuitenkin nimesi valtion menojen leikkauslistalleen kehitysyhteistyön ensimmäisenä.
Uuden hallituksen päätös siirtää lahjamuotoista apua suomalaisyrityksille rahoitusta tarjoavalle Finnfundille kasvattaa ehkä hieman suomalaista yritystoimintaa kehitysmaissa, mutta kokonaissummat ovat silti pieniä. On myös todennäköistä, että korkotukiluotot palaavat. Useat maat myöntävät niitä edelleen varsinkin maissa, jotka ovat nousemassa keskituloisten maiden joukkoon. Esimerkiksi Vietnam, jossa viime vuonna seurasin kehityspoliittisen toimikunnan edustajana maaneuvotteluja, toivoo edelleen myös Suomelta korkotukiluottoja julkisiin investointeihinsa. Vietnamissa panostaminen itsekkääseen viennin edistämiseen ja uusiin yhteistyömuotoihin olisi paras tapa luoda jatkuvuutta yli 40 vuotta jatkuneelle yhteistyölle. Paljon on nimittäin vielä tekemistä mm. ihmisoikeuksien alalla.
Toisen alueen, jossa olemme jäljessä mm. muista Pohjoismaista ja joka suoraan tukisi uuden hallituksen politiikkaa, muodostavat tutkimus, koulutus ja kulttuuriyhteistyö. Kari Raivio on kiinnittänyt huomiota koulutuksen ja tutkimuksen vaatimattomaan osaan kehitysyhteistyössämme. Olen itsekin hämmästellyt sitä, että esimerkiksi korkeakoulujen välistä institutionaalista ns. HEI ICI -yhteistyötä on tuettu vain murto-osalla siitä, mitä kansalaisjärjestöt saavat. Kuitenkin Suomi on vähintään yhtä tunnettu vahvasta koulutuksestaan kuin kansalaisyhteiskunnastaankin.
Hallituskauden tavoitteissa on tutkimus- ja innovaatiotoiminnan laadun, kansainvälisyyden ja vaikuttavuuden kasvattaminen ja koulutusviennin esteiden purkaminen. Mutta lääkkeinä ovat lukukausimaksut EU- ja ETA-alueiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille sekä Suomessa opiskelleiden kannustaminen verovähennyksillä jäämään Suomeen töihin! Suomalaiselle yritystoiminnalle erittäin arvokkaita ovat kuitenkin täällä opiskelleet mutta kotimaissaan tai kansainvälisessä ympäristössä uraa tekevät asiantuntijat.
Määrärahojen leikkaaminen ei tiedä hyvää myöskään kehitystä koskevalle tutkimukselle, joka on Suomessa laajentunut entistä monitieteisemmäksi mm. vahvan ilmastonmuutososaamisemme myötä. Nyt jos koskaan kannattaisi investoida kehitystutkimukseen.
Kansainvälisen yhteiskuntasopimuksen nimissä Suomen tulisi nostaa kehitysapua 0,7 prosentin bkt-tasolle. Sen voi tehdä myös uuden hallituksen itsekkäiden tavoitteiden mukaisesti.
