Merit Hietanen oppi, kuinka vaativaa on tehdä avustustyötä etänä Myanmariin

Koronapandemian lisäksi humanitaarista avustustyötä vaikeutti helmikuinen sotilasvallankaappaus.

”Työskentelin Kansainvälisessä pelastuskomiteassa IRC:ssä Syyriassa, kun päätimme muuttaa Myanmariin mieheni työn vuoksi. Olin kotona lasten kanssa, kunnes minut valittiin humanitaarisen työn asiantuntijaksi YK:n tasa-arvojärjestöön UN Womeniin.

Ei kulunut kuukauttakaan, kun muutimme Suomeen koronapandemian vuoksi. 

Esihenkilöni ei uskonut, että koordinaatio- ja hankehallintotyö myanmarilaisten naisjärjestöjen kanssa onnistuisi etänä. En minäkään. Mutta yllättävää kyllä, etätyö sujui hyvin. Keskityimme taudin ehkäisemiseen. Paikallisten järjestöjen työntekijät opettivat käsienpesua, ja paikalliset naiset valmistivat kangasmaskeja.

Sitten, 1. helmikuuta 2021, sotilasjuntta kaappasi vallan Myanmarissa. 

Tajusin, kuinka etuoikeutettu olin. Tunsin siitä syyllisyyttä. Työkaverini elivät konfliktissa, yrittivät pitää itsensä ja perheensä hengissä. Sitä oli kunnioitettava. 

ENSIN KAIKKI pysähtyi. Olimme šokissa ja toivoimme, että maan poliittinen tilanne palautuisi ennalleen. Pian selvisi, ettei niin kävisi, joten työskentelyä oli mukautettava.

Humanitaarinen työ jatkui aika normaalisti. Sen sijaan projektit, jotka liittyivät demokraattisen hallinnon kehittämiseen, päättyivät kuin seinään. YK:ssa ei tehtäisi mitään työtä, joka legitimoisi uuden hallinnon. Toisaalta on asioita, kuten ruoka-avun kuljettaminen, joita on vain järjestettävä ihmishenkien pelastamiseksi, vaikkei yhteistyötä hallinnon kanssa tehtäisikään. 

Myös työskentely paikallisten naisjärjestöjen kanssa muuttui, ja rajusti. 

Internetyhteydet ja sähköt katkeilivat. Facebook ja mobiiliverkkoyhteydet suljettiin. Rahaa ei voinut siirtää järjestöille, sillä pankit sulkeutuivat. Monet järjestöjen naiset olivat aktiivisia protestiliikkeessä, ja osa heistä meni pidätysten pelossa niin sanotusti maan alle. 

Tajusin, kuinka etuoikeutettu olin. Tunsin siitä syyllisyyttä. Työkaverini elivät konfliktissa, yrittivät pitää itsensä ja perheensä hengissä. Sitä oli kunnioitettava. 

TYÖPÄIVÄ SAATTOI ALKAA myanmarilaisen työkaverin itkulla. Yksi suri isäänsä, joka oli kuollut umpilisäketulehdukseen, koska sairaala oli suljettu kriisin vuoksi. Toinen oli yöllä nähnyt, kuinka sotilaat olivat tulittaneet nuoria mielenosoittajia. 

Itseäänkin piti muuttaa. Oli pysyttävä rauhallisena ja kuunneltava. 

Joskus se oli vaikeaa. Avustustyö vaatii toisinaan nopeutta ja riskien ottamista. Ketään ei saa kuitenkaan pakottaa siihen. On muistettava, että paikallisten työntekijöiden hyvinvointi on yhtä tärkeää kuin työn tulos eli se, miten avun saa perille. 

Hankalinta oli tasapainoilla empatian ja työn välillä. Jos on liian empaattinen, työtä ei voi tehdä. Jos on tosi kova, ei osaa eläytyä paikallisten työntekijöiden tilanteeseen.”

TEKSTI PÄIVI ÄNGESLEVÄ KUVA SAMULI SIIRALA

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.


Merit Hietanen, 37

Koulutus Yhteiskuntatieteiden maisteri Oxfordin yliopistosta vuonna 2009 ja kandidaatti Essexin yliopistosta vuonna 2008. Opinnot Britanniassa ovat liittyneet pakolaisuuteen, kansainväliseen politiikkaan ja ihmisoikeuksiin

Työskenteli Humanitaarisen työn asiantuntijana YK:n tasa-arvojärjestössä UN Womenissa vuosina 2020–2021. Työn piti päättyä toukokuussa mutta jatkuu Myanmarin konfliktin vuoksi kesäkuun 2021 loppuun

Jatkaa Kirjan viimeistelyä vanhemmuuden ja työn yhteensovittamisesta humanitaarisessa työssä