Teksti Päivi Ängeslevä

Timo Olkkonen luotsaa EU-lähetystöä Etelä-Sudanissa

Suurlähettiläs Timo Olkkonen kuvailee vuosiaan Afrikassa oppimiskokemukseksi yhteiskunnista, joissa historia, etnisyys, uskonnot ja valtasuhteet kietoutuvat toisiinsa.

Kohta on aika soittaa Etelä-Sudanin pääkaupunkiin Jubaan, jossa suurlähettiläs Timo Olkkonen työskentelee Euroopan unionin edustuston päällikkönä.

Olkkonen vastaa EU:n poliittisista suhteista ja kehitysyhteistyöstä Etelä-Sudanissa.

Ennen puhelua on hyvä kerrata maailman uusimman itsenäisen valtion tilannetta esimerkiksi ulkoministeriön matkustustiedotteesta. Se alkaa karuin sanoin: ”Poistu välittömästi maasta.”

Ja jatkuu selityksin: ”Turvallisuustilanne on arvaamaton ja voi heiketä nopeasti. Väkivalta ja laittomuudet ovat yleisiä. Maassa on poliittisia sekä etnisiä jännitteitä ja isoja ratkaisemattomia kysymyksiä. Heimojen ja keskenään taistelevien ryhmien väliset ristiriidat ovat yleisiä ja erittäin väkivaltaisia. Liikkeellä on runsaasti aseistettuja ryhmiä ja pienaseita on paljon.”

”Jos Etelä-Sudanin kehitystä ei tueta mitenkään, on hyväksyttävä se, että maassa on aina vain sotaa ja kurjuutta.”

Sen jälkeen puhelu Jubaan on ihan pakko aloittaa kehitysyhteistyön ydinkysymyksellä: Onko siellä mitään järkeä tehdä pitkäjänteistä kehitysyhteistyötä?

”Hyvä kysymys”, Olkkonen vastaa.

”Jos Etelä-Sudanin kehitystä ei tueta mitenkään, on hyväksyttävä se, että maassa on aina vain sotaa ja kurjuutta.”

Yllättävä ratkaisu

Ihan näin synkeä tilanne ei ole, sillä Timo Olkkonen kertoo yhden ratkaisun kurjuuteen. Etelä-Sudan voisi siirtyä öljyntuottajasta maanviljelyn moottoriksi.

Hän perustelee ajatustaan.

Saharan eteläpuolinen Afrikka kärsii ilmastonmuutoksesta. Samaan aikaan väestö kasvaa ja luonnonvarat hupenevat. Etelä-Sudanissa on satanut vettä tulviksi asti, ja viljelykelpoisesta maasta vain murto-osa on käytössä. Eteläsudanilaisia on arviolta 12–14 miljoonaa, joista kaksi kolmesta elää ruoka-avun varassa. Läheiset maat Etiopia ja Somalia kärsivät kuivuudesta.

Etelä-Sudan voisi ruokkia kansansa ja lisäksi viedä ruokaa esimerkiksi Etiopiaan, Somaliaan ja muihin kuivuudesta kärsiviin maihin, Olkkonen selittää.

”Pullonkaulana on turvallisuustilanne, se on kaiken a ja o.”

Viimeisin sisällissota päättyi rauhansopimukseen vuonna 2018. Olkkonen edustaa EU:ta valvontakomissioissa, jotka seuraavat Etelä-Sudanin rauhansopimuksen ja aselevon toteutumista sekä johtaa yhden komission alakomiteaa, jossa käsitellään perustuslain laatimista. Ensi vuonna Etelä-Sudanissa pitäisi olla vapaat vaalit ja uusi perustuslaki.

Poliittiset asiat työllistävät Olkkosta enemmän kuin kehitysyhteistyö.

”Maatalous on mahdollisuus, jota ei saa jättää käyttämättä.”

”Kehitysyhteistyön tavoitteet pitäisi suhteuttaa isäntämaan pitkän tähtäimen suunnitelmaan, mutta Etelä-Sudanilla sellaista ei ole. Siksi me auttajat joudumme arvioimaan, mikä maalle on hyväksi. Etelä-Sudanissa on vakaita saarekkeita, joissa maataloutta voi tukea.”

”Maatalous on mahdollisuus, jota ei saa jättää käyttämättä.”

Tuon Olkkonen sanoo mielellään, onhan hän maatalon poika.

Luokkamatkalla

Timo Olkkonen syntyi Köpingissä Keski-Ruotsissa. Vanhemmat olivat töissä rautatehtaassa, isä valssaamossa ja äiti siivoamassa.

Suomeen perhe palasi, kun Olkkonen oli kahdeksanvuotias.

Olkkoset asettuivat äidin kotiseudulle Haapajärvelle, Parkkilan kylään Olkkolaan, ja ryhtyivät viljelemään maata. Maitokarjatilalla työtä riitti iltaan saakka. Keski-Pohjanmaalla arvostettiin työtä, elettiin kurinalaisesti. Matkusteluun perheellä ei ollut varaa.

Mutta kirjastoauto kävi, ja Olkkonen piti lukemisesta.

Sukulaisen kotona oli historian kartasto, joka tuntui eksoottiselta. Historia kiinnosti, ja sitä Olkkonen pääsi opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon. Hän halusi arkeologiksi tai diplomaatiksi mutta aloitti työuransa Alkio-opiston historian opettajana Korpilahdella.

Sen jälkeen ”palaset vain loksahtivat kohdalleen”.

Vuonna 1998 Suomi valmistautui tulevaan EU-puheenjohtajuuteen. Opetusministeriö haki EU-avustajia, ja siitä alkoi Olkkosen ura virkamiehenä. Sieltä hän jatkoi ulkoministeriön kansainvälisten asioiden valmennuskurssille ja töihin ulkoministeriöön.

Timo Olkkonen katsoo kameraan kädet ristissä rinnallaan taustallaan puustoa.
Timo Olkkonen on koulutukseltaan historioitsija Jyväskylän yliopistosta. Kuva: Samir Bol

Ensin työhön kuului Irania, Persianlahtea. Sitten Keski-Aasiaa, turvallisuuspolitiikkaa.

Olkkonen oli keskittynyt historianopinnoissaan Itä- ja Keski-Eurooppaan. Hän oli opiskellut Berliinissä ja Unkarissa, oppinut saksaa ja unkaria. Lopputyönsä hän oli kirjoittanut Unkarin ja Romanian aluekiistasta Transilvaniassa ensimmäisen maailmansodan aikana.

Itäinen Eurooppa jäi opiskeluihin.

Heinäkuussa 2001 Olkkonen siirtyi Suomen lähetystön kakkosvirkamieheksi Keniaan. Neljän vuoden pesti oli lähtölaukaus Afrikan asioihin, hän sanoo.

Paras työrupeama

Kenia oli Timo Olkkoselle ”oppimiskokemus” afrikkalaisen yhteiskunnan valtasuhteista ja dynamiikasta, jossa etnisyys, historia, uskonto ja taloudelliset tavoitteet kietoutuvat toisiinsa.

”Se, miltä asiat näyttävät, eivät välttämättä kerro siitä, mitä pinnan alla on.”

Siellä hän ihastui Afrikan kompleksisuuteen.

”Se, miltä asiat näyttävät, eivät välttämättä kerro siitä, mitä pinnan alla on.”

Olkkonen toteaa, että Afrikassa kolonialismi ja esikolonialistiset rakenteet ovat vaikuttaneet siihen, miten yhteiskunnat ovat rakentuneet.

”Esikolonialistiset rakenteet ovat esimerkiksi heimoyhteiskuntia, perheitä ja sukuyhteisöjä, joissa tehdään sisäisiä päätöksiä ja ratkaistaan konflikteja. Niiden logiikka voi olla erilainen. Siksi samassa maassa voi olla erilaisia kulttuuritaustoja, ja se meidän on Euroopassa tärkeä ymmärtää.”

Keniasta hän siirtyi Brysseliin EU:n komission ja Suomen kehitysyhteistyön pariin, ja sieltä kehityspolitiikan yksikön päälliköksi Suomen ulkoministeriöön Helsinkiin. Afrikkaan hän palasi syksyllä 2014. Hänestä tuli Suomen Sambian-suurlähettiläs, jonka vastuulle kuuluivat myös Zimbabwe ja Malawi.

Syyskuussa 2018 Olkkonen aloitti EU:n edustuston päällikkönä Zimbabwessa.

”Moni asia muuttui”, hän toteaa.

Zimbabwe oli itsenäistynyt vuonna 1980 valkoisen vähemmistön hallitsemasta Rhodesiasta ja aiemmasta isäntämaasta Britanniasta. Unionilla oli yhä pakotteita, joita oli määrätty Zimbabwelle demokratian vastaisista toimista vuonna 2002.

Suomen edustajana Olkkonen oli säästynyt kolonialismin kiroilta, mutta EU:n edustajana hän sai ”kolonialismin hellekypärän päähänsä”. Työ oli tasapainoilua. Olkkosen piti puolustaa EU:n ja globaaleja arvoja, kuten ihmisoikeuksia, ja pitää samalla keskusteluyhteys Zimbabwen hallitukseen.

Olkkonen sanoo, että hänen täytyi oppia tunnistamaan, milloin olla aggressiivinen ja lyödä nyrkkiä pöytään ja milloin tajuta, ettei kannata puskea päälle.

”Mietin joskus, tuliko mentyä liian pitkälle. Mutta jos tästä joskus kirjoitetaan historiaa, en halua olla väärällä puolella, josta sanotaan, että ette edes yrittäneet. Be on the right side of the history. Se on minulle tärkeää, ehkä se tulee historioitsijan taustasta.”

Hän kuvailee neljää vuotta EU:n edustajana ”stressaaviksi”.

”Ja samalla se oli paras työ tähän saakka.”

Valkoisia norsuja

Kehitysyhteistyössä on tehty paljon virheitä, Timo Olkkonen sanoo. Hän on nähnyt isoja hankkeita, joihin on lähdetty hyvin aikomuksin, mutta jotka ovat osoittautuneet kestämättömiksi.

”Niitä valkoisia elefantteja”, hän toteaa.

”Otetaan vaikka Suomi ja halu rakentaa pohjoismaisia hyvinvointiyhteiskuntia ilman, että on ymmärretty isäntämaan historiaa ja kulttuurista toimintaympäristöä.”

”Etelä-Sudanissa kehitysyhteistyö on paikoin mahdollista, mutta mitään velvollisuutta tekohengittää kehitystä vuodesta toiseen ei ole.”

Myös ”itseruoskinta” kehitysyhteistyön määrärahoista saisi hänestä jo siirtyä historiaan.

”Eihän tärkeää ole 0,7 prosentin osuus bruttokansantulosta vaan se, onko raha kohdistettu strategisesti oikein. Esimerkiksi Etelä-Sudanissa kehitysyhteistyö on paikoin mahdollista, mutta mitään velvollisuutta tekohengittää kehitystä vuodesta toiseen ei ole.”

EU tukee Etelä-Sudanissa hyvää hallintoa, kuten lainsäädännön laatimista, vihreää siirtymää, maataloutta ja sosiaaliturvaa, joka käytännössä on humanitaarista apua. Kouluja yritetään pitää pystyssä ja terveydenhuoltoa kasassa, Olkkonen selittää.

”Sen verran hankala toimintaympäristö Etelä-Sudanissa on, että jopa Kiinan kiinnostus öljyvaroihin on hiipunut.”

Afrikka ei jää

Arki Etelä-Sudanin Jubassa on rajoitettua. Timo Olkkonen asuu vartioidussa EU:n yhdyskunnassa, josta kuljettaja vie hänet panssaroidulla autolla lähetystöalueen toimistoon.

”Ja YK:n alueelle, jossa käyn juoksemassa ja uimassa.”

Iltaseitsemän jälkeen EU:n ja YK:n työntekijät eivät enää liiku kaupungilla, vaikka Jubassa on Olkkosen mukaan ”suhteellisen rauhallista”.

Silloin hän ottaa yhteyden Mäntsälään, jonne opettajavaimo ja nuorin poika muuttivat, sillä Etelä-Sudaniin perhettä ei saanut ottaa mukaan. Pojista keskimmäinen jäi Zimbabween, jossa halusi suorittaa lukionsa loppuun. Vanhin lähti armeijaan Suomeen.

Olkkonen palaa Suomeen näillä näkymin kesällä 2024.

Silloin hän on työskennellyt Afrikan parissa lähes neljännesvuosisadan. Hänen kotinsa on ollut Saharan eteläpuolisessa Afrikassa neljätoista vuotta. Siksi ajatus, ettei hän koskaan palasi ”mihinkään päin manteretta”, tuntuu todella vieraalta.

Lue lisää: Durga Sob taistelee kastittomien naisten puolesta Nepalissa

Lue lisää: Mia Rahunen edistää rauhaa Malissa 


Timo Olkkonen, 53

Koulutus Filosofian maisteri (yleinen historia) Jyväskylän yliopistosta vuonna 1996, ulkoministeriön kansainvälisten asioiden valmennuskurssi (Kavaku) vuosina 1999–2000

Työ Suurlähettiläs, Euroopan unionin edustuston päällikkö Etelä-Sudanissa

Perhe Vaimo ja kolme lasta

Harrastukset Historia, lukeminen ja juoksu, Jubassa myös jooga ja uinti