Hyviä ja huonoja kriisioppeja – esittelyssä Extreme Economies

Kriiseistä selviytymiseen tarvitaan taloudellista kekseliäisyyttä, mutta myös inhimillistä ja sosiaalista pääomaa.

Vuoden 2004 lopussa tsunami tappoi Indonesian Acehissa 170 000 ihmistä eli puolet alueen väestöstä. Kokonaiset kylät huuhtoutuivat mereen ja niiden mukana kaupat, koulut, kodit ja kalastusveneet.

Jälleenrakennus alkoi tyhjästä mutta eteni varsin nopeasti. Tiet, tehtaat ja terveyskeskukset valmistuivat muutamassa vuodessa ja monin paikoin entistä ehompina. Samaan aikaan acehilaiset ottivat mallia ulkomaalaisista avustustyöntekijöistä ja ryhtyivät hyödyntämään liiketoimissaan matkapuhelimia ja moottoripyöriä. Se tehosti työntekoa ja kiihdytti talouskasvua. 

Sisällissodan päättyminen ja itsehallintoalueesta sopiminen paransivat tilannetta.

”Tämä ei auttanut Acehia vain selviytymään katastrofista vaan myös menestymään”, toteaa brittiläinen taloustieteilijä ja The Economistin entinen toimittaja Richard Davies kirjassaan Extreme Economies. Hän on etsinyt maailmalta esimerkkejä maista, alueista ja kaupungeista, jotka ovat toipuneet eri syistä aiheutuneista taloudellisista kriiseistä.

Acehissa hän korostaa ulkomaisen avun lisäksi perinteistä epävirallista taloutta, jossa kulta vaihtuu nopeasti käteisrahaksi markkinoille. Tsunamista selviytyneet vaalivat myös inhimillistä ja sosiaalista pääomaansa eli ammattitaitoa ja yhteistyötä.

Vastaava esimerkki on Zaatarin pakolaisleiri Jordaniassa. Siellä syyrialaiset pakolaiset vaihtavat avustusjärjestöiltä saamiaan hyödykkeitä leirin ulkopuolella käteiseen, jonka he sitten käyttävät mieleisellään tavalla leirin lukuisissa pikkukaupoissa. Daviesin mielestä epävirallinen vaihdantajärjestelmä ei vain työllistä vaan myös kohentaa pakolaisten omanarvontuntoa ja kykyä päättää elämästään muutoin äärimmäisen ahdistavassa tilassa ja tilanteessa.

Kun kukaan ei välitä

Onnistumisten lisäksi Richard Davies tarjoaa oppia virheistä ja menetetyistä mahdollisuuksista. Yksi esimerkeistä on Darienin sademetsäalue Panaman ja Kolumbian rajamailla Väli-Amerikassa. Sen sijaan, että ainutlaatuista luontoa hyödynnettäisiin kestävässä matkailussa tai puuntuotannossa, metsää hakataan surutta ja tilaa raivataan laidunkarjalle. Samaan aikaan joenpenkereet sortuvat, kun hiekkaa louhitaan rakennusteollisuuden tarpeisiin.

Daviesin mukaan Darienissa konkretisoituu taloustieteessä tunnettu mutta kiistelty yhteismaan ongelma: ilman selkeää maanomistusta ja hallintoa kukaan ei kanna alueella vastuuta luonnonvarojen kestävästä käytöstä ja uusiutumisesta. Yhteistyö ja sosiaalinen kontrolli puuttuvat tyystin.

Alkuperäisasukkaiden mahdollisuuksia kelvolliseen toimeentuloon häiritsevät myös alueella liikkuvat kolumbialaiset sissit. Lisäksi vaikeakulkuista maastoa hyödyntävät Yhdysvaltoihin pyrkivät afrikkalaiset ja aasialaiset siirtolaiset.

Toinen menetetty mahdollisuus on Kongon demokraattisen tasavallan pääkaupunki Kinshasa. Huolimatta huikeista luonnonvaroistaan ja hyvästä sijainnistaan Kongojoen varrella, sen yleisilme muistuttaa enemmän maalaiskylää kuin suurkaupunkia, Davies toteaa. Ongelmista suurin on koko yhteiskunnan läpäisevä korruptio, joka tuhoaa talouden ja pakottaa ihmiset luottamaan vain itseensä. Muutosvoimat uupuvat, kun elämä kuluu selviytymiseen.

Daviesin päätelmä on, että riittävän joustavat ja luovat yhteiskunnat ja yhteisöt selviävät kriiseistä. Ne luottavat ihmisten taloudelliseen kekseliäisyyteen ja tunnustavat, että rahan ja omaisuuden lisäksi tarvitaan inhimillistä ja sosiaalista pääomaa.

RICHARD DAVIES. Extreme Economies. Survival, Failure, Future. Lessons from the World’s Limits. Bantam Press, 2019.

TEKSTI TIINA KIRKAS


Varakkaita varaa verottaa

Kehittyvissä maissa liki puolet työikäisistä maksaa tuloveroa, Afrikassa vain viitisen prosenttia. Rikkaat kätkevät ansionsa ulkomaisille pankkitileille tai kirjaavat ne pääomatuloksi, jota harvoin verotetaan. Samaan aikaan kotimaiset ja monikansalliset suuryhtiöt nauttivat verohelpotuksia ja hyödyntävät kansainvälisten verosääntöjen porsaanreikiä.

Tämä onnistuu, koska rahakkailla yksityishenkilöillä ja yrityksillä on läheiset suhteet poliittisen vallan huipulle ja varaa palkata asiantuntevia juristeja etujaan puolustamaan, toteavat tutkijat Mick Moore, Wilson Pricharard ja Odd-Helge Fjeldstad kirjassaan Taxing Africa.

Alhaista veroastetta selittää myös se, että suuri köyhien joukko harvoin maksaa valtiolle tuloveroa. Sitä vastoin se tilittää useita eri maksuja paikallisviranomaisille ja yhteisöille. Summat lohkaisevat suuren osan esimerkiksi katukauppiaan päiväansioista. Usein maksun määrittää ja kerää sama henkilö, mikä lisää lahjonnan ja väkivallan riskiä.

Tutkijoiden mielestä rikkaiden tuloverotusta tulisi tehostaa, yritysten verohelpotukset poistaa ja kiinteistöomaisuuden verotusta laajentaa. Se parantaisi afrikkalaisten valtioiden mahdollisuuksia rahoittaa palveluita kansalaisilleen.

MICK MOORE, WILSON PRICHARARD & ODD-HELGE FJELDSTAD. Taxing Africa. Coercion, Reform and Development. Zed Books, 2019.


Musta kuin Nairobin yö

Kenialaisessa novellikokoelmassa Nairobi Noir kuljetaan eri puolilla maan pääkaupunkia: jahdataan ja paetaan, liikutaan hämärän rajamailla lapsuudessa, nuoruudessa ja kypsässä keski-iässä. Muistot, tunnelmat ja sattumukset piirtävät kaupunginosille omanlaistaan identiteettiä.

Winfred Kiunga kuvaa somalialaisen siskon epätoivoa, kun tämän veli löytyy tapettuna Eastleighin slummissa. Kevin Mwachiron novellissa taksikuski muistelee poikuutensa menetystä vauraassa Kilimanissa. Kokoelman toimittanut Peter Kimani kertoo paikallisen nuoren ja valkoisen hyväntekijänaisen suhteesta ja sen seurauksista Karenissa.

Suomalaisille tutuimmat kirjoittajat lienevät Helsingin afrikkalaisen elokuvan festivaalia luotsannut Wanjikũ wa Ngũgĩ sekä Nobelin kirjallisuuspalkinnon kestoehdokas Ngũgĩ wa Thiong’o.

PETER KIMANI (TOIM.) Nairobi Noir. Cassava Republic, 2020.