Esteiden ja pelotteiden rinnalla tarvitaan tukea matkan varrella ja etenkin siellä, mistä liikkeelle lähdetään.
Vanhassa tarinassa eukko löysi lattianraosta hopealantin, meni siitä ilosta torille ja osti porsaan.
Kun porsas olisi pitänyt tuoda torilta kotiin, eteen osui aita, jonka yli porsas, peijakas, ei suostunut hyppäämään. Ei auttanut toruminen, ei taivuttelu.
Eukko rupesi etsimään apuvoimia, joilla saisi possun pusketuksi aidan yli. Hän ehdotti, että vastaantuleva koira purisi porsasta, mutta koira ei tahtonut.
Eukko löysi kepin ja yritti saada sitä lyömään koiraa, jotta koira purisi possua. Keppi ei tahtonut.
Seuraavaksi eukko kohtasi tulen, jota yllytti polttamaan keppiä, jotta keppi löisi koiraa ja koira purisi possua ja possu hyppäisi aidan yli.
Juoni jatkuu vääjäämättömän epäonnisena tulesta veteen, vedestä härkään, härästä teurastajaan, teurastajasta nuoraan, nuorasta rottaan, rotasta lehmään, lehmästä heinää tekevään mieheen.
Ratkaiseva käänne koittaa, kun heinämies pyytääkin eukolta palvelusta, kupillista vettä juodakseen. Eukko käy hakemassa miehelle vettä, ja veden juotuaan mies antaa heiniä lehmälle, joka puolestaan antaa maitoa kissalle.
Tekojen ketju kuljettaa takaisin alkutilanteeseen: porsas hyppää kuin hyppääkin aidan yli, ja eukko pääsee kuin pääseekin possunsa kanssa yöksi kotiin.
Tarina on hyvä vertauskuva kehityksestä ja siitä, miten hauraan langan varassa se voi olla. Toisinaan lähes onnenkauppaa. Monen yksittäisen asian pitää toimia yhdessä, jotta tavoite täyttyy.
Miljoonat ihmiset Lähi-idästä, Pohjois-Afrikasta ja Afrikan sarvesta ovat lähteneet pakoon sotaa, oman kotimaansa romahtamista, poliittista sortoa ja taloudellista epätoivoa.
Viime vuosina miljoonat ihmiset Lähi-idästä, Pohjois-Afrikasta ja Afrikan sarvesta ovat lähteneet pakoon sotaa, oman kotimaansa romahtamista, poliittista sortoa ja taloudellista epätoivoa. Suurin lähtömaa on ollut Syyria: syyrialaispakolaisista lähes neljä miljoonaa on jäänyt lähimaihin. Euroopan unionin alueelta turvaa on heistä etsinyt vain murto-osa.
Pakosalle lähteneiden suuri enemmistö jää kaikkialla maailmassa naapurimaihin, lähelle kotiaan. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n tilastojen mukaan kotinsa oli viime vuonna joutunut jättämään kaikkiaan yli 50 miljoonaa ihmistä. Teollisuusmaihin turvapaikkahakemuksia jätettiin viime vuonna ennätykselliset 900 000.
Euroopassa kuluva vuosi vaikuttaa tuottavan uusia, traagisia ennätyksiä. Toivo ja epätoivo ovat yhtä ja samaa, kun ihmissalakuljettajat ahtavat hädänalaisia ihmisiä merikelvottomiin purkkeihin, hukkumaan tai pelastettaviksi.
Kyse on työnnöstä ja pakkotilanteesta, ei vetovoimasta, arvioi Lähi-idän poliittisen taloustieteen tutkija David Wearing. Hän kirjoitti kotimaansa Britannian maahanmuuttopolitiikkaa arvostelevan artikkelin Open Democracy -foorumille sen jälkeen, kun huhtikuun lopulla Välimereen upposi – jälleen – siirtolaisia kuljettanut alus ja sen mukana yli 700 ihmistä.
Pakolaiset ja siirtolaiset kohtaavat matkallaan paljon enemmän purevia koiria ja keppejä kuin maitokulhoja tai auttavia käsiä. EU-maat miettivät parhaillaan, minkälaisten toimien yhdistelmä on paras vastaus Välimeren pakolaiskriisiin. Mitä pystymme yhdessä tekemään?
Esteiden ja pelotteiden rinnalla tarvitaan tukea sekä matkan varrella että ennen kaikkea siellä, mistä matkalle joudutaan. Onnistumisen ketju on hirvittävän hauras.
On inhimillisesti kohtuullinen tavoite päästä yöksi turvaan.
TEKSTI ERJA-OUTI HEINO
Kirjoittaja on ulkoministeriön kehitysviestinnän yksikön päällikkö.
