Amerikkoihin laivattiin afrikkalaisia orjia, koska eurooppalaisista valloittajista ei ollut viljelemään maitaan ja alkuperäisväestöä kuoli tuontitauteihin. Orjat selvisivät tukeutumalla toisiinsa ja luomalla uutta kulttuuria.
Arviolta 12,5 miljoonaa afrikkalaista orjaa rahdattiin Länsi-Afrikan satamista laivoilla Atlantin yli Amerikkoihin vuosina 1501–1886. Määränpäitä olivat etenkin Portugalin, Espanjan, Britannian ja Ranskan merentakaiset siirtokunnat.
Purjehdus kesti noin kuukauden, jonka aikana useampi kuin joka kymmenes orja menehtyi nälkään, tauteihin ja miehistön väkivaltaan. Useimmat olivat jo entuudestaan nääntyneitä, koska afrikkalaiset orjakauppiaat olivat ensin kaapanneet ja sitten pakottaneet heidät kävelemään jopa satoja kilometrejä lähtösatamaan. Myös kuljetusta saatettiin odottaa kuukausia ahtaissa ja saastaisissa leireissä. Moni teki itsemurhan.
Puolet laivamatkasta selvinneistä orjista kaupattiin Brasiliaan, lopuista valtaosa Karibialle. Kaksi kolmesta orjasta oli miehiä.
Orjuuttaminen kaikissa eri vaiheissaan riisti orjilta ihmisarvon, identiteetin ja tulevaisuuden. Miten tästä kokemuksesta kykeni selviytymään ja kokoamaan itsensä jälleen ihmiseksi?
Kirjassaan Kahlitut Oulun yliopiston tutkija ja Afrikan tutkimuksen dosentti Kalle Kananoja korostaa yhteisöllisyyttä uuden elämän alustana. Tärkeitä olivat perhe ja uskonnolliset yhteisöt.
Kieli, musiikki ja esimerkiksi perinteiset parannusmenetelmät myös säilyttivät yhteyden menneeseen mutta ajan myötä loivat uutta afrokulttuuria Amerikkoihin.
”Orjayhteiskunnissa pärjäsivät useimmiten ne, jotka kykenivät mukautumaan ympäröivään maailmaan ja luomaan merkityksellisiä suhteita muiden orjien kanssa”, Kananoja kirjoittaa.
Afrikkalaiset selvisivät tropiikissa
Eurooppalaiset olisivat voineet hyödyntää omia sotavankejaan työvoimana, mutta toisten eurooppalaisten orjuuttaminen ei enää keskiajan jälkeen ollut soveliasta.
Amerikoissa tarvittiin afrikkalaisia orjia, koska eurooppalaisista itsestään ei ollut raatamaan sokeriruokoviljelmillä eikä kaivoksissa. Alkuperäisväestöstä taas suuri osa menehtyi eurooppalaisiin tuontitauteihin. Kananoja huomauttaa, että eurooppalaiset olisivat toki voineet hyödyntää omia sotavankejaan työvoimana,Emutta toisten eurooppalaisten orjuuttaminen ei enää keskiajan jälkeen ollut soveliasta.
Afrikassa orjakaupalla ja orjuuttamisella oli pitkät perinteet: arabikauppiaat olivat 600-luvulta lähtien myyneet afrikkalaisia Saharan yli Pohjois-Afrikkaan ja Lähi-itään. Miljoonia afrikkalaisia orjia laivattiin pitkään myös Afrikan itärannikolta Aasiaan. Vuosisatojen ajan orjakauppa ehti vaurastuttaa paikallisia eliittejä.
Tärkeää myös oli, että afrikkalaiset näyttivät selviytyvän trooppisista taudeista, joihin heillä oli kotiseudulta hankittu vastustuskyky.
Kiivainta Atlantin ylittävä orjakauppa oli 1700-luvulla, kun sokerinviljely laajeni Brasiliasta Karibialle. Plantaaseille tuotiin kymmeniä tuhansia orjia vuosittain, koska orjien syntyvyys ei korvannut korkeaa kuolleisuutta. Seuraavalla vuosisadalla heitä tarvittiin viljelemään myös kahvia ja puuvillaa.
Kalle Kananoja muistuttaa, että suomalaistakin yhteiskuntaa rakennettiin aikoinaan orjien tuottamilla hyödykkeillä: tehtaissa kudottiin puuvillakangasta ja kahvi makeutettiin sokerilla.
Brasiliassa orjuus lakkautettiin vuonna 1888, Yhdysvalloissa parikymmentä vuotta aiemmin. Afrikkalaisorjien jälkeläiset ovat silti yhä vailla monia kansalaisoikeuksia kotimaissaan, joissa he ovat syntyneet ja kasvaneet. Ehkä vain alkuperäisväestön poliittinen, taloudellinen ja sosiaalinen asema on huonompi kuin heillä.
Kalle Kananoja. Kahlitut. Orjuuden historia Amerikan mantereella. Gaudeamus, 2021.
TEKSTI TIINA KIRKAS
