Tammikuu kolmekymmentä vuotta sitten: Seutulan kentällä on -30 °C. Aeroflotin istuimet pomppivat, vesi loppuu lennon aikana ja vuorokausi vaihtuu, mutta pääsemme kuitenkin Dar Es Salamin kentälle. Astun ulos lentokoneesta. Vastaan tulvahtaa + 30 °C:n kostea kuumuus. Maapallon eri puolilta koulutukseen kutsutut ”maailmanparantajat” tutustuvat toisiinsa, välillä riidellen ja välillä rakkauksienkin liekehtiessä. The world got human faces, yes indeed!
Ryhmässämme me eurooppalaiset olemme pieni vähemmistö. Aluksi äänekäs, mutta vähitellen yhä vaikenevammaksi muuttuva. Mieleni kapsäkissä oli mukanani matkustanut tietämystä, kiinnostusta, teoreettista besserwisseriyttä. Oletin saavani koulutuksesta vahvistusta sille, minkä jo tiesin.
Kurssin aikana menetän valmiit vastaukseni. Kun aina vaan käy niin, että Tansanian tiettömillä taipaleilla rämpiessämme intialainen Jonathan, kenialainen Omega ja salvadorilainen Jose havainnoivat, huomioivat, näkevät ja kyseenalaistavat ihan muita asioita kuin minä. On opeteltava oman tietämättömyyden sietämistä ja naiiviuden paljastumista.
Viisi viikkoa kestänyt opiskelu muutti ajatteluani enemmän kuin mikään myöhempi koulutus.
Tuo kokemus, kovin kirpaiseva silloin, kulkee mukanani. Kehitysyhteistyössä toimivat samat lainalaisuudet kuin ihmisten kanssakäymisessä yleensäkin.
Tavaan ja toistan, aina kun vaan muistan:
Kysy, ennen kuin vastaat.
Kysy erityisesti heiltä, jotka eivät ole kaltaisiasi.
Kiinnostu, ennen kuin hallinnoit, organisoit ja budjetoit.
Havahdu päätöspöydissä ”näkymättömien arkiosaajien puuttumiseen”.
Muista nauru, hengähtäminen ja juhla yksinkertaisin keinoin.
Ja ennen kaikkea, kestä keskeneräisyyttä itsessäsi ja toisissa.
Kolmenkymmenen vuoden takaa Tansania värisyttää minua yhä.
