Hyvän tekemisestä kriittisesti

Voivatko avun ammattilaiset vähentää eriarvoisuutta vai tuottavatko he sitä lisää, Amnestyn Suomen toiminnanjohtaja Frank Johansson kysyy. Hän tahtoo ravistella perinpohjin alaansa. 

Mikä oli se hetki, jolloin yhteiskunnallinen herääminen alkoi?

Frank Johansson arvelee, että vuosi oli 1980.

Hän keittää teetä keltaisessa 1920-luvun puutalossaan Helsingin Malmilla ja kertoo, kuinka lähti vaihto-oppilaaksi Detroitiin, Michiganin suurimpaan kaupunkiin. Hän ihaili Yhdysvaltoja, kunnes näki värillisten ihmisten todellisuuden, rotuongelmat ja eriarvoisuuden.

Hän kiinnostui politiikasta, solidaarisuudesta ja rauhantyöstä.

Vuoden päästä hän palasi Suomeen ja kirjoitti ylioppilaaksi kuuden laudaturin arvosanoin.

Frank Johansson marssi rauhan puolesta Helsingissä ja liittyi ihmisoikeusjärjestö Amnestyyn.

Asepalveluksesta hän kieltäytyi, kun hänen oli armeijassa pitänyt ampua ihmisen näköistä maalitaulua. Johansson marssi rauhan puolesta Helsingissä, liittyi ihmisoikeusjärjestö Amnestyyn ja Sadankomiteaan, sitoutumattomaan rauhanjärjestöön.

Hän opiskeli journalismia ja kansainvälistä politiikkaa, jotta voisi kirjoittaa yhteiskunnallisista epäkohdista ja parantaa maailmaa. Jotta voisi edistää ihmisoikeuksia, kuten sananvapautta.

Siihen Johansson sai elämänsä tilaisuuden vuonna 1988.

Hän matkusti Afrikkaan. Hän aloitti Keniasta, jossa oli asunut lapsuudessaan, ja päätyi Etelä-Afrikkaan, jossa apartheidin vastainen taistelu kiihtyi. Johansson heittäytyi siihen intohimoisesti. Hän kirjoitti pohjoismaisiin lehtiin Afrikan kansalliskongressin eli ANC-puolueen laillistamisesta ja odotti Pollsmoorin vankilan edessä vapaustaistelija Nelson Mandelaa, mutta näki vain Mandelan vaimon Winnien.

Mandela vapautui helmikuussa 1990.

Samana syksynä Johansson aloitti työnsä Amnestyssä. Innostajana oli Mandela.

Valtavaa kasvua

Frank Johansson on työskennellyt Amnesty Internationalissa 27 vuotta. Ensin Suomen osaston tiedottajana, vuodesta 1996 sen toiminnanjohtajana. Tuolloin Suomessa oli kolme työntekijää, vajaat viisituhatta jäsentä ja parinsadantuhannen euron budjetti.

”Menot olivat suuremmat kuin tulot.”

Johansson kertoo, että johtajan ura alkoi karusti. Hän joutui antamaan työkaverilleen potkut.

Frank Johansson on työskennellyt Suomen Amnestyssä 27 vuotta.

Tuolloin Amnesty oli pieni vapaaehtoisten puurtajien järjestö, joka alkoi kasvaa varsinaisesti 2000-luvun lopulla. Nykyisin Suomen osastossa on lähes kolmekymmentä työntekijää. Budjetti liikkuu neljässä miljoonassa eurossa, tukijoita on reilut 40 000.

Järjestö on paisunut Johanssonin uran aikana yli 17-kertaiseksi.

Amnesty on nykyisin maailman suurin ihmisoikeusjärjestö. Vapaaehtoisia työntekijöitä on aiempaa vähemmän, sillä työ on ammattilaistunut. Viestintä, vaikuttaminen ja varainhankinta ovat kasvaneet valtavasti. Ihmisoikeustyöstä on tullut hierarkkista ja byrokraattista.

Kaksi vuotta sitten Johansson alkoi tutkia auttamisen rahavirtoja ja hämmästyi kasvusta:

Virallinen kehitysapu on vuosina 1990–2016 kasvanut reilusta 55 miljardista eurosta 121 miljardiin euroon. Humanitaarista apua antaa lähes 4 500 kansalaisjärjestöä, ja se on 35-kertaistunut 0,68 miljardista eurosta lähes 24 miljardiin euroon.

Isot suomalaiset auttamisen alan järjestöt olivat vähintään kaksinkertaistaneet liikevaihtonsa 25 viime vuoden aikana. Uudet tulokkaat olivat kasvaneet jopa 20-kertaisiksi.

Järjestöjen kasvu on ollut hurjaa, ja silti eriarvoisuus maailmassa vain lisääntyi.

Järjestöjen kasvu on ollut hurjaa, ja silti eriarvoisuus maailmassa vain lisääntyi.

Mutta miksi? Kysymys askarrutti Johanssonia.

Hän päätti kirjoittaa kirjan hyvän tekemisen markkinoista. Sillä hän tarkoittaa auttamisen alaa, jota jotkut kutsuvat aputeollisuudeksi. Hänen mielestään avusta on tullut tuote, jota järjestöt myyvät markkinoilla kaupallisin keinoin kuin mitä tahansa kulutushyödykettä.

Vaikeita kysymyksiä

Kuusitoista vuotta Amnestyssä, ja Frank Johansson tunsi väsymystä. Hän pyörtyili, oli laihtunut kymmenen kiloa. Syitä pahoinvointiin oli useita. Amnesty oli kasvanut, ja kasvun oli jatkuttava. Työntekijöitä oli viisitoista, ja jotkut eivät tulleet toimeen toistensa kanssa.

Mutta yksi syy oli ylitse muiden. Hänen optimisminsa oli murtunut.

Johansson oli nähnyt, kuinka ihmisoikeudet nousivat arvoonsa kylmän sodan jälkeen. Kulta-aika päättyi vuoden 2001 terrori-iskuihin New Yorkissa ja Washingtonissa.

Alkoi terrorismin vastainen taistelu, jossa ihmisoikeudet jäivät taka-alalle.

Frank Johansson tunsi, että oli kävellyt seinään eli palanut loppuun.

Johansson tunsi, että oli kävellyt seinään eli palanut loppuun.

Hän jäi virkavapaalle vuodeksi 2007. Maaliskuussa oli eduskuntavaalit, jossa hän oli vihreiden ehdokkaana. Hän kampanjoi ihmisoikeuksien puolesta ja arveli, että voisi saada jopa kolmetuhatta ääntä. Niitä tuli karkeasti 800.

Katastrofaalista, täysi floppi, hän ajatteli vaalituloksesta.

Virkavapaata oli jäljellä lähes vuosi. Silloin vaimo ehdotti, että palaa koulun penkille.

Johansson voisi vihdoin valmistua valtiotieteiden maisteriksi Helsingin yliopistosta. Siellä hänen eteensä avautui ”valtavan mielenkiintoinen akateeminen keskustelu siitä, mitä auttaminen on”. Hän tunsi, että oli ollut kuin Koffin hevonen, kävellyt Helsingin katuja silmälaput silmillä.

Tammikuussa 2008 hän palasi työhönsä innostuneena mutta kriittisenä.

Hän oli luullut, että maailma muuttuu sitä paremmaksi, mitä suuremmiksi auttamisen alan järjestöt kasvavat. Hän halusi kyseenalaistaa hierarkkisen hyvän tekemisen mallin, joka on peräisin 1800-luvulta. Siinä auttaja on sankari ja autettava alemmalla tasolla.

Entä onko ”tuote” eli apu edes oikeanlaista?

Vähentääkö auttamisen järjestelmä eriarvoisuutta? Halutaanko edes sitä? Jos eriarvoisuus maailmassa lisääntyy, järjestöt saavat enemmän tukea. Ne kasvavat, ja myös työpaikat lisääntyvät.

Siksi hän kysyi työkavereiltaan, mitä he ovat tekemässä.

”Huomasin nopeasti, ettei vastauksia tullut.”

Avun muutos

Frank Johanssonin mielestä auttamisesta on tullut ”historiatonta hyvän tekemisen markkinoinnin kulutusjuhlaa”. Järjestö markkinoi tuotetta, ja kuluttaja ostaa hetken mielihyvää.

Tuotetta myydään kuvastolla, kuten syyrialaisella lapsella, joka tarvitsee apua.

”Jos ei ymmärrä historiaa, ei voi muuttaa laajoja maailmanlaajuisia rakenteita eli ratkaista ongelmaa.”

”Jos syyrialaisen lapsen hädän laajentaa köyhyyteen, pitää ymmärtää Syyriaa. Jos ei ylipäätään ymmärrä historiaa, ei voi muuttaa laajoja maailmanlaajuisia rakenteita eli ratkaista ongelmaa.”

Johansson sanoo, että ehkä hän vaatii ihmisiltä liikaa.

Maailmanlaajuisten rakenteiden muutoksella hän tarkoittaa esimerkiksi jonkinlaista uutta kansainvälistä verotusmallia, joka vähentäisi yritysten veronkiertoa. Myös sitä, että kehitysmaat saisivat enemmän päätösvaltaa kansainvälisissä rahoituslaitoksissa ja anteeksi velkojaan.

Auttamisen ala on kasvanut osaksi velkojen vuoksi, Johansson sanoo.

1980-luvulla monet Afrikan valtiot velkaantuivat. Hyvinvoinnin rakentaminen jäi usein kesken. Johansson ottaa esimerkiksi St. Georgen peruskoulun, jota hän kävi Kenian pääkaupungissa Nairobissa vuosina 1968–1971. Kenia oli juuri itsenäistynyt, oppilaita oli 31 maasta. Koulun rakennukset olivat kunnossa, opettajat päteviä ja oppilailla oli koulukirjoja.

St. George oli julkinen koulu, Nairobin kaupungin ylläpitämä.

”Nyt rakennukset ovat ränsistyneet. Jotain on korjattu, ja sekin entisten oppilaiden almuilla.”

Monissa velkaantuneissa maissa vastuun ottivat auttamisen alan järjestöt. Ne vastasivat esimerkiksi julkisista kouluista ja saivat tukea länsimaiden hallituksilta.

Järjestöt kasvoivat, palkkasivat lisää väkeä. Auttaminen ammatillistui.

Johanssonin mielestä auttamisen ammattilaiset hoitavat työnsä yleensä laadukkaasti. Mutta jos järjestö haluaa yhteiskunnallista muutosta, tarvitaan myös vapaaehtoisia eli kansalaisia.

”Mitä enemmän ammattilaisia, sitä vähemmän keskustelua alan oikeutuksista.”

Toivoa ja surua

Hyvän tekeminen ja valta on Frank Johanssonin esikoisteos. Se on hänen toimittamansa, vuodelta 2013. Hyvän tekemisen markkinat ilmestyi syyskuussa. Sen ydinkysymys on, pystyvätkö auttamisen alan järjestöt vähentämään eriarvoisuutta vai tuottavatko ne sitä lisää.

Johansson sanoo, ettei tiedä vastausta.

Hänen ei edes tarvitse, sillä hän haluaa herättää keskustelua auttajien yhteisössä.

Järjestöjen työn pitäisi tasata eriarvoisuutta, mutta se lisääntyy. Eikö markkinointiin perustuva ajattelua pitäisi jo kyseenalaistaa?

Muutakin pohdittavaa on. Johansson sanoo, että järjestöjen työ edellyttää kasvua markkinoilla ja kilpailua muiden järjestöjen kanssa. Työn pitäisi tasata eriarvoisuutta, mutta se lisääntyy. Eikö markkinointiin perustuva ajattelua pitäisi jo kyseenalaistaa?

Ehkä nykyinen auttamisen järjestelmä ajetaan alas?

Johansson on miettinyt, miten eriarvoisuutta voisi tasata uudella tavalla. Olisiko syytä siirtyä johonkin tulonsiirtojärjestelmään, jossa rikkaita verotetaan ja josta köyhimmät ihmiset hyötyvät?

Kysymyksiä riittää. Johansson uskaltaa kysyä, mutta ei tiedä vastauksia.

Häntä on kuvailtu idealistiksi, maailmanparantajaksi ja yhteiskunnalliseksi keskustelijaksi. Johansson sanoo olevansa identiteetiltään toimittaja, josta tuli ensin tiedottaja, sitten lobbari ja lopuksi ihmisoikeusbyrokraatti, ”firman johtaja”.

Hän on nähnyt auttamisen alan kasvun. Siitä hän on surullinen ja toiveikas.

Siksi hän aikoo jatkaa yhteiskunnallista pohdiskelua. Ehkä kirjoittaa seuraavaksi kirjan hyvän tekemisen ammattilaisista, sitten hyvän tekemisen suhteesta rahaan.

FRANK DAVID JOHANSSON

IKÄ: 55

KOULUTUS: Valtiotieteiden maisteri Helsingin yliopistosta

TYÖ: Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtaja

PERHE: Aviovaimo, kuvataideakatemian professori Hanna Johansson, ja kolme aikuista lasta

HARRASTUKSET: Lukeminen, ruoanlaitto, jalkapallon seuraaminen

TEKSTI PÄIVI ÄNGESLEVÄ

KUVAT LIISA TAKALA

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Joulukuu 4/2017