Suomi rahoittamaan kestävää kehitystä

2 500 MILJARDIA Yhdysvaltain dollaria, nollien kanssa 2 500 000 000 000 dollaria.

Tämän verran enemmän pitäisi sijoittaa kehitysmaihin joka vuosi, jos YK:ssa sovitut kestävän kehityksen tavoitteet aiotaan saavuttaa vuoteen 2030 mennessä.

Laskelman on tehnyt YK. Sen mukaan suurin rahoitusvaje on energiantuotannossa ja investoinneissa, joilla hillitään ilmastonmuutosta.

Tavoite kuulostaa mahdottomalta, sillä maailman yhteenlasketut kehitysyhteistyövarat ovat noin 140 miljardia dollaria vuodessa. Investointien lisäksi kehitysyhteistyörahaa tarvitaan esimerkiksi ihmisoikeus- ja tasa-arvotyöhön.

Toisaalta 2 500 miljardia dollaria on vain prosentti maailman pääomamarkkinoiden arvosta.

Kestävän kehityksen urakka hoituisi, jos yksi prosentti pääomista investoitaisiin kestävään kehitykseen kehitysmaissa, etenkin Afrikassa.

YK:n laskelmien mukaan kestävän kehityksen urakka siis hoituisi, jos tämä yksi prosentti pääomista investoitaisiin kestävään kehitykseen kehitysmaissa, etenkin Afrikassa.

Pääomamarkkinoiden isoimpia pelaajia ovat vakuutus- ja eläkeyhtiöt. Tarvitaan kuitenkin taitoa myydä Afrikan infrastruktuurihankkeet sijoituskohteina Suomen suurimmille eläkevakuutusyhtiöille Varmalle, Ilmariselle tai Kevalle.

Juuri näin Suomen valtion pitäisi kuitenkin tehdä ja houkutella myös muuta yksityistä rahaa kestävän kehityksen talkoisiin.

Pakon sijaan tarvitaan porkkanaa.

Porkkana on epäsymmetrinen voiton- ja riskinjako. Siinä julkista ja yksityistä rahaa sijoitetaan samaan aikaan siten, että julkinen raha joko tyytyy pienempään voittoon tai kantaa suurempaa riskiä – tai molempia. Tässä tapauksessa julkinen raha on kehitysyhteistyövaroja ja yksityinen raha esimerkiksi eläkevaroja tai pankkiiriliikkeen keräämiä piensijoittajien säästöjä.

Otetaan muutama esimerkki. Saksalaistaustainen AATIF-rahasto sijoittaa afrikkalaisten maanviljelijöiden lainoihin ja lainatakuisiin. Jos rahaston sijoitus tuottaa tappiota, julkinen raha kantaa vastuun tappioista ensimmäisenä ja nostaa voitto-osuutensa viimeisenä.

AATIF-rahaston 140 miljoonan euron pääomasta noin puolet on yksityistä rahaa. Vipuvaikutus – jokaista julkista euroa kohden on sijoitettu siis yksi yksityinen euro – ei ole suuri, mutta Afrikan maataloussektori on vaikea sijoituskohde. Tällaiseen sijoitustoimintaan tuskin saataisiin lainkaan yksityistä rahaa ilman epäsymmetristä voiton- ja riskinjakoa.

Ruotsissa kehitysyhteistyöviranomainen Sida on myöntänyt kohta 20 vuotta takuita kehitysmaissa toimiville rahoituslaitoksille, jotta ne voivat puolestaan myöntää lainoja yrityksille.

Sida siis kantaa riskin rahoituslaitosten puolesta. Mahdolliset tappiot se rahoittaa keräämällä maksuja lainansaajilta. Maaliskuussa 2018 takuiden yhteissumma oli 1,25 miljardia euroa.

Yksityisen rahan vivuttamisen edelläkävijä on Tanska. Sillä on jo kaksi epäsymmetrisen voiton- ja riskinjaon rahastoa. Toinen niistä sijoittaa maatalouteen ja toinen ilmastohankkeisiin kehitysmaissa. Rahastojen pääoma on yhteensä 280 miljoonaa euroa. Perusteilla oleva kolmas rahasto edistää kestävää kehitystä, ja sen tavoitekoko on 335–400 miljoonaa euroa.

Miksi meiltä ei siis onnistuisi se, minkä pohjoismaiset kumppanimme ovat jo tehneet?

Helppoa se ei ole, mutta ainakin pitäisi uskaltaa yrittää. Prosentti esimerkiksi suomalaisten eläkeyhtiöiden sijoitusvarallisuudesta on noin kaksi miljardia euroa. Kestävään kehitykseen sijoitettuna se veisi kehitysmaita kivasti kohti tavoitteiden toteutumista.

TEKSTI PASI NOKELAINEN

KUVA PETRI KROOK

Toukokuu 2/2018