Kehitysyhteistyö tuo tunteet pintaan

Mielekkäintä on nähdä, kuinka ihmisten olot parantuvat. Kehityksen hitaus taas lannistaa. Oulun yliopiston tutkimushanke tarkastelee kehitysyhteistyötä muistojen etäisyydeltä.

”Kehitysyhteistyössä kietoutuvat toisiinsa henkilökohtaiset kokemukset vieraassa kulttuurissa ja itse työhön liittyvät onnistumiset ja pettymykset. Ristiriitaiset tunteet olivat vahvasti esillä haastatteluissa”, dosentti Jan Kuhanen kuvailee.

Kuhanen on mukana Kehitysyhteistyön mieli ja mielettömyys -tutkimushankkeessa, jossa kerätään kehitysyhteistyötä eri vuosikymmeninä tehneiden kokemuksia.

”Suomalaisen kehitysyhteistyön historiaa on tutkittu yllättävän vähän sen määrään nähden.”

”Suomalaisen kehitysyhteistyön historiaa on tutkittu yllättävän vähän sen määrään nähden. 1970-luvulla tutkimuksia tehtiin, mutta tuoreempia on varsin niukasti. Lisäksi työtä ruohonjuuritasolla tehneiden näkökulma on jäänyt lähes kokonaan pimentoon”, Kuhanen kertoo.

Hän on itse tutkinut muun muassa hiv/aidsin sosiaalihistoriaa Ugandassa.

Kehitysyhteistyön mieli ja mielettömyys -hankkeen haastatteluissa painottuvat kehitysyhteistyön huippuvuodet 1970- ja 1980-luvulla, jolloin Suomesta lähti paljon asiantuntijoita maailmalle. Valtaosa muistelijoista työskenteli tai työskentelee yhä keskitason asiantuntijatehtävissä.

Dosentti Markku Hokkasen johtaman tutkimusryhmän työ jatkuu vielä tämän vuoden loppuun asti, mutta aineistosta on jo saatavilla jonkin verran havaintoja.

Kun taimista kasvaa metsä

Haastateltavien kokemukset vaihtelivat paljon kehitysyhteistyön paikan, hankkeen ja ajankohdankin mukaan, mutta Jan Kuhasen arvion mukaan suurimmaksi osaksi työ oli koettu mielekkäänä.

Mielekästä työ oli ollut silloin, kun oli saatu huomata paikallisten ihmisten omaksuneen uuden taidon tai tiedon, joka paransi tai helpotti heidän elämäänsä.

Myönteisimpinä kokemuksina haastatellut pitivät kohtaamisia paikallisten ihmisten kanssa. Mielekästä työ oli ollut silloin, kun oli saatu huomata paikallisten ihmisten omaksuneen uuden taidon tai tiedon, joka paransi tai helpotti heidän elämäänsä.

”Esimerkiksi Sambiassa suomalaiset olivat opettaneet paikallisille naisille, miten hakea tarjolla olevia sosiaalipalveluita. Itä-Ugandan maaseudulla taas suomalaisten tiedotuskampanjan vuoksi rokotuskattavuus kasvoi ja enää vain harvat lapset sairastuivat tuhkarokkoon”, Kuhanen kertoo.

Parhaimmalta työ oli tuntunut siis silloin, kun se oli tuottanut jonkin konkreettisen muutoksen tai näkyvän lopputuloksen. Kuten sen, että Nicaraguassa 1990-luvulla istutetuista puuntaimista oli 2000-luvulle tultaessa kasvanut metsä.

Kehitysyhteistyön kielteisenä piirteenä haastatteluissa nousi esille työn vaikutusten hitaus, joka tuntui välillä lannistavalta. Osa oli myös turhautunut, kun varsinainen työ ei tuottanut toivottuja tuloksia.

”Silloin mielekkyyttä oli haettu auttamalla paikallisia jollain muulla tavalla. Esimerkiksi avustamalla talonrakennusprojektissa tai vastaavassa vapaa-ajalla. Näin oli koettu, että oli voitu auttaa edes muutamia henkilöitä”, Kuhanen kertoo.

Syrjäseutu paitsiossa

Haastateltavat pitivät kehitysyhteistyön yhtenä haasteena sitä, että sen näkyvimmät tulokset painottuvat usein kasvukeskuksiin, joissa myös suurin osa kehitysyhteistyön toimijoista työskentelee.

”Monet toimijat eivät mielellään edes mene syvälle maaseudulle, koska siellä on usein hyvin vaikeat olosuhteet työskennellä”, Jan Kuhanen sanoo.

”Kampalassa voit nähdä ihan valtavan muutoksen. Kun olin ensimmäisen kerran siellä, niin siellähän ei juurikaan ollut autoja, ja oli vain muutama hassu ravintola. Nythän se on ihan mieletön pääkaupunki, missä on toinen toistaan ihanampia ravintoloita. […] Siellä on semmoinen positiivinen vire päällä, ja se on dynaaminen paikka. Mutta kun lähdet Kampalasta ulos, niin se on ihan samanlaista kuin silloin vuonna 1989. Siis ei juuri mitään eroa. Se on kyllä aika hurjaa.” (YK-asiantuntija)

Kehitysyhteistyön hankkeiden määrä on kasvanut merkittävästi 1990-luvulta lähtien. Kuhasen mukaan tutkimuksen aineistosta nousi vahvasti esille siihen liittyviä kysymyksiä.

”Kehitystä on vaikea viedä, jos olosuhteet eivät ole sille vastaanottavaisia. Välissä on maan hallinto, jolla ei välttämättä ole kapasiteettia hankkeiden hoitamiseksi.”

”Kehitystä on vaikea viedä, jos olosuhteet eivät ole sille vastaanottavaisia. Välissä on maan hallinto, jolla ei välttämättä ole kapasiteettia hankkeiden hoitamiseksi. Varsinkin paikallistasolla on pula koulutetusta väestä”, Kuhanen kertoo.

Hänen mielestään monessa kohdemaassa hallintoa ja osaamista pitäisi tukea nykyistä enemmän, jotta kehitysapu voisi tuottaa paremmin tulosta ja maa kehittyisi tasapainoisesti sekä kaupungeissa että syrjäseuduilla.

Mahdollisen ja mahdottoman välillä

”…alkuhan on kyllä tosi kaaosta. Valtava määrä asioita pitää omaksua ja koko ajan on ammattitaidon äärirajoilla. […] Ja sitten ei se mene kuitenkaan niin kuin projektisuunnitelman mukaan, vaan tulee erilaisia esteitä ja lykkäyksiä. Se on jatkuvaa kamppailua siitä, että mitä pitäisi tehdä ja mikä on mahdollista tehdä.” (ympäristökonsultti)

Kehitysyhteistyön alkuaikoina työ ei ollut niin suunnitelmallista kuin nykyisin, ja maailmalle saatettiin lähteä varsin epärealistisin odotuksin. Työ on vuosikymmenien aikana ammattimaistunut, ja hankkeisiin on tarjolla kokeneita ja kielitaitoisia osaajia.

Kehitysyhteistyön suunnittelijat ja toteuttajat ovat eriytyneiden tehtävänkuvien vuoksi usein eri henkilöitä.

”Nykyisin kyse on erittäin pitkälle viedystä hankehallinnosta, jota varten tarvitaan omaa osaamista. Vastuuta on aiempaa enemmän, sillä tuloksiakin vaaditaan enemmän, aikataulut ovat tiukempia ja rahamäärät suurempia”, Jan Kuhanen listaa.

Kehitysmaissa ja kriisialueilla työskentelevät jaetaan usein alan tutkimuksessa kolmeen perustyyppiin: lähetystyöntekijöihin, palkkasotureihin ja kiertolaisiin.

”Lähetystyöntekijät tekevät työtä lähes uskonnollisessa merkityksessä. Palkkasoturit ajattelevat lähinnä työstä saatavaa palkkaa. Kiertolaiset taas jäävät koukkuun auttamistyöhön maailmalla, ja siitä tulee heille elämäntapa”, Kuhanen kuvailee.

Hänen mukaansa haastateltavista löytyi kaikkia näitä piirteitä, ja usein sama henkilö saattoi olla kaikkia tyyppejä eri vaiheessa elämäänsä ja työuraansa.

”Kokeilija on kokemusmielessä mukana yhdessä tai enintään kahdessa hankkeessa, minkä jälkeen jatkaa muihin töihin.”

”Löysimme aineistosta myös yhden omanlaisensa tyypin, kokeilijan. Hän on kokemusmielessä mukana yhdessä tai enintään kahdessa hankkeessa, minkä jälkeen jatkaa muihin töihin”, Kuhanen kertoo.

Lähes kaikkien tutkimukseen osallistuneiden käsitys kehitysyhteistyöstä oli muuttunut työn aikana. Mihin suuntaan ajatukset kallistuivat, riippui pitkälti siitä, millaisella asenteella maailmalle oli lähdetty.

”Idealistit pettyivät. Niillä, jotka lähtivät ilman suurempia kuvitelmia maailman parantamisesta, vahvistui kuva siitä, mikä on realistista ja miten asioita kannattaa viedä eteenpäin. Monet jälkimmäisistä jatkavat töitä edelleen”, Kuhanen kertoo.

TEKSTI SUSAN VILLA

KUVITUS ANNA-KAISA JORMANAINEN

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.