Suomi etsii Afrikkaa

Hallituksen kaavailema uusi parempi Afrikka-suhde syntyy hitaasti ja pienin askelin.

Kesäkuussa julkistetussa uudessa hallitusohjelmassa puhutaan harvinaisen selkeästi kehitysyhteistyöstä: jatkossa sen maantieteellisenä painopisteenä on Afrikka. Piste.

Taustalla on Euroopan unionin tahto puuttua afrikkalaisen muuttoliikkeen syihin, mutta myös Suomen hallituksen aidolta vaikuttava halu lisätä taloudellista ja poliittista kanssakäymistä Afrikan maiden kanssa. Pääministeripuolue SDP:n viime keväänä julkaisemassa Afrikka-linjauksessa todetaan, että ”luonnonvaroiltaan maapallon rikkaimmalla mantereella on valtava taloudellinen kehityspotentiaali”.

Afrikka nähdään sekä uhkana että mahdollisuutena. Mikä on Suomen rooli tässä kaikessa? Miten Suomi ylipäänsä näkyy Afrikassa vuonna 2019?

Afrikka nähdäänkin sekä uhkana että mahdollisuutena. Afrikan maiden väestönkasvu, heikko hallinto, konfliktit ja muuttuva ilmasto lisäävät muuttopaineita Eurooppaan, mutta samalla osa väestöstä keskiluokkaistuu ja janoaa lisää eurooppalaisia tuotteita ja palveluita.

Mikä on Suomen rooli tässä kaikessa? Miten Suomi ylipäänsä näkyy Afrikassa vuonna 2019?

Kehitys-Utveckling kysyi asiaa yli 30 suomalaiselta Afrikka-asiantuntijalta ministeriöistä, yritysmaailmasta, korkeakouluista ja järjestöistä. Vastauksista käy ilmi, että Suomen Afrikka-suhteet ovat hajanaisia ja pitkälti julkisen rahoituksen varassa. Toisaalta näkyvillä on myös myönteistä muutosta: yritystoiminta lisääntyy ja korkeakoulut ovat aktiivisia.

Vienti ei vedä

Vaikka Afrikalla sanotaan olevan ”valtava taloudellinen kehityspotentiaali”, Suomen vienti painottuu kolmeen Pohjois-Afrikan maahan, Egyptiin, Marokkoon ja Algeriaan, sekä Etelä-Afrikkaan. Afrikkalaiset ostavat meiltä enimmäkseen sitä tavallista eli puutavaraa, sellua, kulkuneuvoja ja laitteita. Mantereen siivu oli viime vuonna vaivaiset 2,6 prosenttia koko Suomen viennistä.

Suomen vienti ei ole juurikaan kasvanut, vaikka afrikkalaisten ostovoima on selvästi lisääntynyt.

Suomalaisten tuotteet ja palvelut eivät useinkaan ole lokalisoituja Afrikan markkinoille, eikä niitä mainosteta riittävän hyvin.

Suomalainen liike-elämän asiantuntija kysyi afrikkalaisilta suurlähettiläiltä, miksi maamme tuotteet ja palvelut eivät ole valloittaneet Afrikkaa. Diplomaatit vastasivat, että suomalaisten tuotteet ja palvelut eivät useinkaan ole lokalisoituja Afrikan markkinoille eikä niitä mainosteta riittävän hyvin.

Suomalaiset ovat myös harvoin valmiita toimittamaan suurempia kokonaisuuksia silloin, kun afrikkalainen asiakas haluaisi kokonaisia tuoteketjuja.

Itäafrikkalainen ministeri esitti Suomen-vierailullaan ajatuksen kevyiden ja edullisten kalastusveneiden tuottamisesta maansa kalastajille. Suomalaisvalmistajat olivat kuitenkin penseitä. Venemallien tuunaamiseen pitäisi käyttää aikaa, ja miksi nähdä vaivaa, jos Euroopasta saa helpommin myyntiä.

Mutta jonkinlaista muutosta on ilmassa. Suomen 12 edustustomaassa ja niiden naapurimaissa toimii ainakin 200 suomalaista yritystä, joista puolet Keniassa. Suurimmat yritykset, kuten Nokia, Wärtsilä ja Kone, ovat läsnä lähes kaikkialla, mutta yllättävän laajalla ovat alkaneet toimia pienemmätkin firmat, kuten sairaalakalusteita myyvä Merivaara ja jätteiden syväkeräyssäiliöitä valmistava Molok.

Suomalaisille yrityksille pitkäaikaisen liiketoiminnan aloittamiseen kehitysmaissa tarkoitettu Finnpartnership-tuki myönnettiin viime vuonna 82 kaupalliselle hankkeelle, ja näistä yli puolet kohdistui Afrikkaan. Myös noin 500 miljoonan euron sijoitusomaisuutta hallitsevan kehitysrahoitusyhtiö Finnfundin sijoituksista 67 prosenttia suuntautui Afrikan maihin.

Kansainvälistymispalvelujen verkosto Team Finland panostaa Afrikassakin maabrändin mukaisille aloille, kuten digitalisaatioon ja kestäviin ympäristö- ja energiaratkaisuihin. Esimerkiksi Finnpartnership-hankkeiden kärjessä ovat tieto- ja viestintäteknologia, energia-ala, terveys- ja lääketeollisuus sekä ympäristöala.

Muuttoliike ohjaa kehitysyhteistyötä

Jos suomalaiset yritykset – kenties Nokiaa lukuun ottamatta – ovat vielä melko tuntemattomia Afrikassa, samaa ei voi sanoa kehitysyhteistyöstä. Jos esimerkiksi Somaliassa kertoo olevansa suomalainen, on hyvin mahdollista, että paikalliset muistavat juuri Suomen auttaneen tuberkuloosin vastaisessa kamppailussa jo 1980-luvulla ennen Somalian sisällissotaa.

Afrikkaan suuntautuva kehitysyhteistyö kärsi erityisen paljon vuoden 2016 määrärahaleikkauksista. Jäljelle jääneitä varoja Suomi on viime vuosina veivannut eurooppalaisen trendin mukaisesti osaksi muuttoliikkeiden vastaista työtä.

Tai työtä ainakin perustellaan nyt niin, että sen avulla vähennetään afrikkalaisten lähtöhaluja. Suomalaisen asiantuntijan mukaan tällaisia perusteluita ei välttämättä katsota hyvällä Afrikassa, etenkään jos muuttohalujen vähentämisestä tulee toiminnan pääkriteeri.

Esimerkiksi EU:n humanitaarista apua on jo jaettu sen perusteella, miten tehokkaasti euroilla vähennetään Välimerelle suuntautuvaa muuttoliikettä ja pakolaisuutta. Afrikkalaiset johtajat ovat kutsuneet tällaista toimintaa itsekkääksi. Heidän näkökulmastaan EU ei voi puhua tasavertaisesta kumppanuudesta, jos se samaan aikaan tekee kaikkensa estääkseen afrikkalaisten pääsyn Eurooppaan.

Tämä näkemysero koskettaa myös Suomea. Humanitaariseen apuun perehtyneen asiantuntijan mukaan suomalaisten tuotteiden houkutusvoimaa ja kauppaa on virallisessa kanssakäymisessä vaikea kasvattaa, jos samaan aikaan Suomessa vastustetaan esimerkiksi kiintiöpakolaisten määrän kasvattamista, opiskelijavaihtojen lisäämistä, työperäistä maahanmuuttoa ja EU:n maatalouspolitiikan uudistamista.

Afrikkaan liittyvät kysymykset ovat selvästi valtavirtaistumassa, ja Suomenkin on pian linjattava Afrikka-yhteistyötään nykyistä kokonaisvaltaisemmin. Mitä läheisemmäksi suhteet kehittyvät, sitä vaikeammaksi tulee myös rusinoiden poimiminen pullasta, asiantuntijat arvioivat.

Järjestöt ammattilaistuvat

Suomalaisilla järjestöillä on kokoaan suurempi näkyvyys Afrikassa, etenkin sen itäisissä osissa.

Suomen 989 miljoonan euron kehitysyhteistyöbudjetista melko pieni siivu, 65 miljoonaa euroa, suunnataan kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöhön. Järjestöillä on kuitenkin kokoaan suurempi näkyvyys Afrikassa, etenkin sen itäisissä osissa.

Myös järjestötyössä näkyvät nyt muuttoliikkeet. Esimerkiksi Ugandaan on tullut yli miljoona pakolaista Etelä-Sudanista ja Kongon demokraattisesta tasavallasta. Elämä pakolaisleireillä ja konfliktialueilla on usein odottamista, ja muun muassa Kirkon Ulkomaanavun KUAn ajatuksena on ollut, että tuon ajan voisi käyttää uusien taitojen opetteluun tai jopa tutkinnon suorittamiseen.

KUA on Ugandassa yhdistänyt humanitaarisen avun suomalaiseen koulutusosaamiseen ja samalla hankkinut kansainvälistä rahoitusta esimerkiksi EU:lta, YK:lta ja Yhdysvaltain kehitysyhteistyövirastolta USAIDilta. Vuonna 2014 järjestöllä oli Ugandassa kourallinen työntekijöitä, mutta tänä vuonna heitä on jo 130.

Kaikilla järjestöillä ei mene yhtä hyvin kuin KUAlla. Vuonna 2016 toteutetut 40 prosentin kehitysyhteistyöleikkaukset ovat lisänneet järjestöjen välistä kilpailua, ja toiminta on ammattilaistunut. Esimerkiksi osa Tansaniassa toimineista järjestöistä on tämän myötä pudonnut pois tuen piiristä.

Myös jotkut suuret järjestöt ovat vähentäneet läsnäoloaan Afrikassa. Suomalaisten kehitysjärjestöjen kattojärjestö Fingo (entinen Kepa) lakkautti maatoimistonsa Tansaniassa ja Mosambikissa vuonna 2018 leikkausten vuoksi. Myös lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestöt Fida ja Suomen Lähetysseura, joilla on perinteisesti ollut suhteellisen suuri läsnäolo Afrikassa, ovat vähentäneet henkilöstöään.

Asiantuntijoiden mukaan järjestöillä on tulevaisuudessakin oma tärkeä roolinsa Afrikassa, sillä ne toimivat usein ulkopolitiikan ja yritysmaailman ulkopuolella.

Koulutusvientiä varakkaille

KUAn pakolaisleiritoiminnan yhtenä tavoitteena on ollut lieventää Afrikan oppimisen kriisiä. Monissa Afrikan maissa saadaan jo lapset kouluun, mutta opetuksen taso on yhä alhainen. Puutetta on etenkin ammattiin tähtäävästä koulutuksesta.

Suomi aloitti kansainvälisen Pisa-menestyksensä myötä järjestelmällisen koulutusviennin kymmenisen vuotta sitten, ja panostus on alkanut tuottaa hedelmää. Afrikassa vientituotteita ovat opettajankoulutuksen lisäksi koulun johdon koulutus ja korkeakoulututkinnot. Tärkeimpiä kohdemaita ovat Etelä-Afrikka, Egypti ja Namibia.

Yksittäiset myyntituotteet vaihtelevat pienistä suuriin. Esimerkiksi Marokossa käynnistyi vastikään ensimmäinen suomalaisen mallin mukainen päiväkoti. Mosambikissa puolestaan suomalaisen koulutusyhtiön Sopranon ja Jyväskylän ammattikorkeakoulun on tarkoitus jatkokouluttaa digitaalisesti 200 000 opettajaa seuraavan viiden vuoden aikana.

Suomalaiset koulutusviennin ammattilaiset ovat joutuneet pohtimaan, onko eettisesti oikein toimia varakkaiden yksityiskoulujen kanssa.

Kauppaa käydään Afrikassakin pääosin ostokykyisen yksityissektorin kanssa. Suomalaiset koulutusviennin ammattilaiset ovatkin joutuneet pohtimaan, onko eettisesti oikein toimia varakkaiden yksityiskoulujen kanssa. Asiantuntijan mukaan myönteistä on se, että Suomen koulutusvienti parantaa joka tapauksessa kohdemaan koulutusastetta ja paikallinen yksityissektori toimii esimerkkinä julkiselle sektorille.

Kaikkiaan suomalaiset yliopistot ja ammattikorkeakoulut ovat lisänneet toimintaansa Afrikassa, ja suosituimpia toimintamaita ovat Namibia ja Etelä-Afrikka. Lähetystömaissa näkyvin toimija on Aalto-yliopisto, ja esimerkiksi Helsingin yliopistolla on kaksi omaa tutkimusasemaa Afrikassa.

Asiantuntijoiden mukaan korkeakoulujen Afrikka-yhteistyö on kuitenkin hajanaista ja henkilösidonnaista. Asioiden edistäminen vaatii erityisen paljon läsnäoloa, ja kumppanuuksien rakentaminen alusta loppuun asti on yksittäisille toimijoille työlästä.

Myös koulutusviennissä on käytännön ongelmansa. Opettajia esimerkiksi lennätetään Suomesta Afrikkaan tai päinvastoin, jotta koulutusta voidaan tehdä kasvotusten. Tästä syystä toiminnan laajentamisen rajat tulevat nopeasti vastaan. Siksi asiantuntijat suosittelevat, että tulevaisuudessa kehitettäisiin digitaalisia koulutuksia, kuten esimerkiksi Soprano jo tekee Mosambikissa.

Lisää resursseja tarvitaan

Suomen Afrikka-suhteiden heikkoutena pidetään usein sitä, että maallamme on hyvin ohuet historialliset siteet Afrikan maihin. Suomen nykyiset Afrikka-suhteet keskittyvät pääosin muutamiin Britannian entisiin siirtomaihin. Nämä alueet ovat olleet kielellisesti ja kenties kulttuurisestikin helpommin lähestyttäviä kuin esimerkiksi ranskankielinen Länsi-Afrikka.

Vaikka Afrikka-yhteydet ovat hajanaisia, maanosaan liittyvät kysymykset lähentyvät päivänpolitiikkaa. Siksi asiantuntijoiden mielestä Afrikkaa olisi lähestyttävä nykyistä suunnitelmallisemmin ja strategisemmin.

Pelkät strategiatkaan eivät riitä, vaan tarvitaan lisää käsipareja, aikaa ja rahaa. Ilman niitä taloudellista ja poliittista kanssakäymistä on mahdotonta lisätä, asiantuntijat arvioivat.

TEKSTI JUKKA ARONEN

KUVITUS SAMULI SIIRALA

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Muokattu 1.10.2019 Finnpartnership-tuen määritelmää.

Syyskuu 3/2019