Mainarin pojasta kaivosteollisuuden tutkijaksi

Tony Addison on sukunsa ensimmäinen, josta ei tullut kaivosmiestä. Hänellä on vuosikymmenien kokemus kehitystaloustieteestä ja kehittyvien maiden talouksien uudistamisesta.

Se oli sateinen päivä Lontoossa 1980-luvun kynnyksellä. Märkiä katuja taivaltanut parikymppinen Tony Addison seisahtui erään oven eteen ja huomasi ilmoituksen, joka määritti koko hänen tulevan uransa.

Ilmoituksessa haettiin nuoria taloustieteilijöitä töihin Afrikkaan.

”Lähdin sitten Tansaniaan kahdeksi vuodeksi kauppa- ja teollisuusministeriöön. Tansania kärsi tuolloin vakavasta talouskriisistä. Opin käytännön kautta, mikä merkitys taloustieteillä on kehittyvälle maalle”, Addison muistelee nyt toimistossaan Helsingin Katajanokalla.

Addison työskentelee YK-yliopiston kehitystaloustieteen tutkimuslaitoksessa UNU-WIDERissa pääekonomistina ja varajohtajana.

”Tansanian vuodet olivat hienoa aikaa. Muistan elävästi, millaista oli kulkea kylien halki, kun kaiuttimista tulvi Bob Marleyn kappaleita, paikallisten bändien musiikkia tai Abbaa.”

”Tansanian vuodet olivat hienoa aikaa. Muistan elävästi, millaista oli kulkea kylien halki, kun kaiuttimista tulvi Bob Marleyn kappaleita, paikallisten bändien musiikkia tai Abbaa.”

Aikaa leimasi vahvasti myös kylmän sodan ideologinen taistelu. Tansaniassakin oli länsimaisten rahoittajien lisäksi useiden sosialistivaltioiden edustus, Neuvostoliitosta Pohjois-Koreaan.

Addison kiittelee Britannian Overseas Development -instituutin (ODI) apurahaohjelmaa, jonka kautta hänkin lähti maailmalle.

”Ohjelma on ollut olemassa jo 1960-luvun alusta lähtien. Sen avulla on lähetetty nuoria ekonomisteja töihin julkiselle sektorille kehittyviin maihin, esimerkiksi Afrikkaan. Se on toiminut niin kauan, että nyt ensimmäisten osallistujien lapsenlapset ovat mukana ohjelmassa.”

Kriisi opettajana

Palattuaan Tansaniasta takaisin Britanniaan Tony Addison valmistui yliopistosta ja meni töihin ODI:n Lontoon-toimistoon tutkijaksi. 1980-luku jatkui pitkälti Afrikkaan liittyvien kysymysten parissa.

”Kaksi isoa asiaa tapahtui tuohon aikaan Afrikassa. Toinen oli makrotalouden kriisi, joka oli todella vakava. Tämän näin läheltä Tansaniassa. Me, sukupolveni taloustieteilijät, yritimme tuskaisesti oppia tilanteesta ja keksiä ratkaisuja siihen, miten valtioiden taloudet saataisiin kuiville.”

Talousongelmiin oli monia syitä, kuten vahva tukeutuminen maatalouteen, nopea väestönkasvu ja länsimaisen kehitysavun ja esimerkiksi Maailmanpankille annetun tuen leikkaukset etenkin 1980-luvun alkuvuosina. Taloutta horjutti osaltaan myös epävakaa yhteiskunnallinen ja poliittinen kehitys.

Toinen aikaa määrittänyt suurempi ilmiö oli orastava globalisaatio. Addison kertoo, miten Aasian maiden taloudellinen nousu alkoi vähitellen näkyä yhä selkeämmin, ja kontrasti Afrikan kehitykseen oli suuri.

”Afrikan väestö on nykyisin niin nuorta, etteivät he itse muista 1980-luvun tapahtumia. Muistaminen olisi kuitenkin tärkeää, sillä kyse on siitä, miten välttää tuolloin tehdyt virheet ja vastaava talouskriisi.”

”Afrikan väestö on nykyisin niin nuorta, etteivät he itse muista 1980-luvun tapahtumia. Muistaminen olisi kuitenkin tärkeää, sillä kyse on siitä, miten välttää tuolloin tehdyt virheet ja vastaava talouskriisi.”

ODI:n jälkeen Addison opetti 1990-luvulla päätyökseen kehitystaloustieteitä Warwickin yliopistossa Britanniassa.

”Onnistuimme mielestäni opetuksessa mainiosti. Esimerkiksi kaksi opiskelijoistamme on nykyään Maailmanpankin johdossa. Näin heitä juuri kansainvälisessä konferenssissa, jossa he istuivat edessä pääpaikoilla ja minä takana yleisön joukossa. Olen erittäin ylpeä heistä.”

Rauha on hauras

Opetustyönsä lisäksi Tony Addison toimi monenlaisissa asiantuntijatehtävissä muun muassa Maailmanpankin hankkeissa etenkin eteläisessä Afrikassa. Noina vuosina hän työskenteli esimerkiksi Mosambikissa, jossa oli solmittu rauhansopimus vuonna 1992, ja maa yritti päästä jaloilleen vuosien sotimisen jälkeen.

”Tein töitä köyhyyskysymysten parissa valtiovarainministeriössä. Teimme maalle ensimmäistä köyhyyden vähentämiseen tähtäävää strategiaa ja etsimme rahoittajia jälleenrakentamiselle.”

Ilmassa virisi edelleen pelko siitä, että maa luisuu herkässä tilanteessa takaisin konfliktiin.

”Oli erittäin kiehtovaa pohtia, miten saada maa vakautettua ja rauha kestämään. Miten siirtyä laajasta pakolaisuudesta väestön uudelleen sijoittamiseen, ja miten saada yhteiskunta toimimaan? Kaikista tekemistäni töistä olen ehkä ylpein Mosambikin ajastani.”

Addisonin elämä oli kiireistä ja kiinnostavia tehtäviä riitti, mutta mielessä pyörivät myös ajatukset mahdollisista seuraavista haasteista. Hän oli jo aiemmin tutustunut WIDERin silloiseen johtajaan, italialaiseen taloustieteilijään Giovanni Andrea Corniaan, joka lopulta houkutteli Addisonin Helsinkiin.

”En ollut ennen käynyt Suomessa. Keräsin poikana postimerkkejä, ja minulla oli muutama arkillinen suomalaisia postimerkkejä. Se oli kaikki, mitä Suomi merkitsi minulle.”

”En ollut ennen käynyt Suomessa. Keräsin poikana postimerkkejä, ja minulla oli muutama arkillinen suomalaisia postimerkkejä. Se oli kaikki, mitä Suomi merkitsi minulle.”

Addison tuli käymään Suomessa tammi-helmikuussa 1997. Vastassa oli hyvin luminen ja kylmä talvi. Hän muistaa kävelleensä Helsingin tyhjillä kaduilla ja ajatelleensa, että miten ihmeessä kukaan voi asua täällä.

”Mutta tulin takaisin kesällä. Istuin oluella Suomenlinnassa ja totesin, ettei tämä ole sittenkään hassumpaa. Muutin sitten vaimoni Lyndan kanssa tänne Warwickista.”

Addison keskittyi ensimmäisellä kaudellaan WIDERissa lähinnä konfliktin jälkeiseen jälleenrakennukseen liittyviin kysymyksiin. Etenkään Länsi-Afrikan tilanne ei ollut vakautunut 1990-luvun lopulle tultaessa, ja konfliktit repivät esimerkiksi Liberiaa ja Sierra Leonea. Mosambik uhkasi jäädä yksittäiseksi menestystarinaksi.

”Otamme rauhan nykyisin liian usein itsestäänselvyytenä. Rauha on oikeasti hauras. Olen nähnyt ja kokenut sen itse Afrikassa.”

”Otamme rauhan nykyisin liian usein itsestäänselvyytenä. Rauha on oikeasti hauras. Olen nähnyt ja kokenut sen itse Afrikassa.”

Yksi avain rauhaan ja sitä myötä yhteiskunnan myönteiseen kehitykseen on ehdottomasti kansainvälinen yhteistyö, Addison painottaa.

”Olen suuri YK-järjestelmän kannattaja. Ongelmista huolimatta se on ainoa järjestelmä, joka tuo hyvin erilaisetkin valtiot yhteen. Kun joku kritisoi minulle YK-järjestelmää – usein syystäkin –, vastaan, että katso mitä meillä oli ennen sitä.”

Energiamurroksen aika

Tony Addison työskenteli Helsingissä kahdeksan ja puoli vuotta ja palasi sitten kehitystaloustieteiden professoriksi Britanniaan Manchesterin yliopistoon. Seuraavina vuosina hän oli perustamassa myös köyhyyden tutkimiseen keskittyvää Brooks World Poverty -instituuttia.

Vuonna 2009 hän kuitenkin palasi pysyvästi takaisin WIDERiin, nyt pääekonomistin ja varajohtajan tehtäviin. Työn painopisteet ovat viime vuosina olleet muiden muassa ulkomaista apua ja sen vaikutuksia koskevissa kysymyksissä sekä verotukseen liittyvissä kysymyksissä.

Tony Addison on työskennellyt 39 vuotta kehityskysymyksiin erikoistuneena taloustieteilijänä.

”Päätyöni on kuitenkin käsitellyt kaivannaisteollisuutta, eli öljyn- ja kaasuntuotantoa sekä kaivostoimintaa. Aihe on hyvin kiistanalainen, eikä etenkään kaivostoiminnalla ole hyvää mainetta, koska sillä on haitallisia vaikutuksia paikallisiin yhteisöihin ja ympäristöön.”

Kaivannaisteollisuudella on monia yhteyksiä sekä kehityskysymyksiin että ilmastonmuutokseen. Esimerkiksi tuuli- ja aurinkoenergiaan ja sähköautoihin siirtyminen tukevat ilmastonmuutoksen torjuntaa, mutta samalla ongelmana on, että uusiutuvan energian varastoinnissa ja sähkökulkuneuvoissa tarvitaan litiumioniakkuja.

Litiumioniakkuihin tarvittavien raaka-aineiden louhinnasta ja jatkojalostuksesta aiheutuu hiilidioksidipäästöjä ja ympäristöhaittoja. Lisäksi metallien kierrätys on vielä olematonta.

”Haasteena on, että meillä ei ole tarvittavaa teknologiaa, jotta voisimme vastata ilmastonmuutokseen niin nopeasti kuin pitäisi. Yliopistoilla ja yrityksillä on tässä erittäin tärkeä rooli, jotta keksitään uusia tapoja vaikkapa uusiutuvan energian varastointiin. Tarvitsemme nuoria älykkäitä ihmisiä ratkaisemaan näitä ongelmia.”

Mainarin poika

Puhe kaivannaisteollisuudesta johdattaa takaisin Lontooseen ja nuoreen Tony Addisoniin, joka seisoi Afrikan työmahdollisuuksia mainostavan ilmoituksen edessä. Ura taloustieteilijänä ei ollut Addisonille mitenkään itsestäänselvyys, sillä hän tulee vahvasti työväenluokkaisesta suvusta.

”Addisonit ja myös muutamat sukulaiseni äitini puolelta ovat hankkineet elantonsa County Durhamin hiilikaivoksilla 1800-luvun alkupuolelta lähtien. Olen ensimmäinen Addison, joka ei kaiva hiiltä.”

”Addisonit ja myös muutamat sukulaiseni äitini puolelta ovat hankkineet elantonsa County Durhamin hiilikaivoksilla 1800-luvun alkupuolelta lähtien. Olen ensimmäinen Addison, joka ei kaiva hiiltä.”

Addisonin isä lähti kaivoksille jo 14-vuotiaana 1930-luvulla. Hiilikaivosteollisuus oli pitkään Britannian suurimpia työllistäjiä, ja esimerkiksi 1950-luvulla noin miljoona brittiä työskenteli kaivoksilla. Nykyään hiilikaivostoiminta on lähes tyrehtynyt.

”Britannia on hyvin vankasti luokkayhteiskunta, mutta nuoruudessani eli vahvana ajatus sosiaalisesta liikkuvuudesta. Jos muistan oikein, ikäluokassani, eli vuonna 1958 syntyneissä, on tapahtunut eniten sosiaalista nousua.”

Addisonin mukaan hänen ikäluokkansa hyötyi etenkin ilmaisesta koulutuksesta ja laadukkaista terveyspalveluista 1960–1970-luvun Britanniassa. Uraneuvontaan hän turvautui kahdesti, ja molemmilla kerroilla hänelle ehdotettiin ryhtymistä poliisiksi. Ensimmäinen kerta tapahtui kouluaikana.

”Toinen kerta oli yliopistossa. Kerroin neuvojalle, että olin ajatellut akateemista uraa, mutta tämä vastasi, että elämässä ei aina saa mitä haluaa, poikaseni. Ja hän kysyi sitten, olenko ajatellut liittyä poliisiin. Poliisin ura on varmasti hieno, mutta mielessäni olivat vain kirjojen vähän tyhmät poliisit, joille neiti Marplen tai Hercule Poirotin on selitettävä kaikki.”

Mitä oikein teen elämälläni, oli Addison tuskaillut, kunnes törmäsi ODI:n apurahaohjelman ilmoitukseen.

”Lähdin Tansaniaan vuonna 1980, eli olen nyt tehnyt töitä kehityskysymyksiin erikoistuneena taloustieteilijänä 39 vuotta. Hyvänen aika, onko siitä jo niin kauan!”

Ensi vuonna Addison täyttää 62 vuotta ja jää eläkkeelle YK:n tehtävistä. Työstä kehityskysymysten parissa hän ei kuitenkaan aio luopua, vaan jatkaa tutkimusta kaivannaisteollisuuden osalta. Suomeakaan hän ei aio jättää.

”En olisi aikoinaan mitenkään arvannut, että päädyn Suomeen. Ehkä pikemminkin Washingtoniin. Täällä elämänlaatu on kuitenkin hyvää. Ja saunat ovat parhaita”, Addison summaa.

TEKSTI SUSAN VILLA

KUVAT EEVA ANUNDI

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Joulukuu 4/2019