Pierre Nkurunziza äänestytti itsensä kolmatta kertaa Burundin presidentiksi viime heinäkuussa. Vaalit olivat kiistanalaiset ja synnyttivät laajoja väkivaltaisuuksia. Kuvassa naiset ylittävät palavaa barrikadia Nyakabigan lähiössä maan pääkaupungissa Bujumburassa.
Kuva: AFP/Lehtikuva /Carl de Souza

Kaksi valtakautta riittää afrikkalaisille

Afrikkalaiset johtajat pitävät tiukasti kiinni vallastaan. Mielenosoitukset ovat lisääntyneet, sillä valtaosa afrikkalaisista haluaa presidentin vaihtuvan kahden kauden jälkeen.

Burundilaiset yllättyivät siitä, kuinka pitkälle presidentti Pierre Nkurunziza oli valmis menemään, kun hän keväällä ilmoitti hakevansa kolmannelle presidenttikaudelle.

Nuoret burundilaiset oppositioaktivistit halusivat vastata presidentille yhtä näyttävillä mielenosoituksilla kuin burkinalaiset edellisvuonna. Burkina Fasossa rauhanomainen kansannousu syrjäytti Blaise Compaorén, joka oli hallinnut 27 vuotta ja yritti niin ikään pysytellä vallassa yli perustuslain salliman kahden kauden.

Burundissa mielenosoitukset eivät vastanneet nuorten odotuksia, kertoo Pohjoismaiden Afrikka-instituutin vanhempi tutkija Jesper Bjarnesen. Hän haastatteli mielenosoittajia pääkaupungissa Bujumburassa loppukeväästä.

”Turvallisuusjoukot olivat brutaaleja. Hallitus oli varautunut protesteihin ja teki kaikkensa estääkseen näyttävän kokoontumisen kaupungin keskustassa.”

Vaalit olivat heinäkuussa. Nkurunziza selviytyi voittajaksi 69 prosentin äänisaaliilla.

YK:n mukaan vaalit eivät olleet vapaat. Marraskuuhun mennessä ainakin 240 ihmistä oli kuollut ja noin 200 000 oli paennut maasta väkivaltaisuuksien takia.

Keinottelu kyllästyttää

Pierre Nkurunziza seuraa Afrikassa tuttua kaavaa. Kun laki tulee vastaan, valtionpäämiehet yrittävät muuttaa presidenttikausia rajoittavaa pykälää. Burundilaiset ovat kuitenkin muiden afrikkalaisten tavoin kyllästyneet keinotteluun.

Graafi_Afrikan-kansannousutLaajat mielenosoitukset hallituksia vastaan ovat moninkertaistuneet Afrikassa niin kutsutun arabikevään jälkeen. Näin laskivat tutkijat Adam Branch ja Zachariah Mampilly teoksessaan Africa Uprisings eli Afrikan kansannousut. Kirja ilmestyi tänä vuonna.

Taustalla on heidän mukaansa yhteiskunnan eriarvoistuminen.

Jesper Bjarnesen toteaa, että mielenosoituksilla vastustetaan korruptiota ja kyseenalaisia kansanäänestyksiä, joilla hallitsijat vahvistavat asemaansa. Burkinalaiset ja burundilaiset vaativat, että myös presidentin on kunnioitettava lakia.

”Toive kansannousujen aallosta elää Burkina Fason kaltaisissa maissa.”

Toukokuisesta Afrobarometer-tutkimuksesta selviää, että kolme neljästä afrikkalaisesta haluaa presidentin vaihtuvan kahden kauden jälkeen. Kyselyn vastaajat olivat 34 maasta. Silti rajoituksen poistamista on suunniteltu lähes 30 maassa vuodesta 1998 lähtien. Lokakuun lopussa siinä onnistui Denis Sassou Nguesso, joka on hallinnut Kongon tasavaltaa vuodesta 1997.

Ensi vuonna jatkokautta hamuaa Yoweri Museveni, joka poisti rajoituksen kymmenen vuotta sitten. Hän on hallinnut Ugandaa jo 30 vuotta.

Ruandan parlamentti hyväksyi syksyllä lähes yksimielisesti perustuslakimuutoksen, joka sallii Paul Kagamen jatkavan presidenttinä vuoden 2017 vaalien jälkeen. Muutos tarvitsi kolmen neljäsosan määräenemmistön ja vaatii vielä kansanäänestyksen tuen.

Kongon demokraattisen tasavallan Joseph Kabilan vastaava yritys tyssäsi mielenosoituksiin. Hän päätyi lykkäämään ensi vuoden vaaleja vuosilla ”varmistaakseen niiden uskottavuuden”.

Jotkut johtajat tuntevat itsensä korvaamattomiksi.

Jotkut johtajat tuntevat itsensä korvaamattomiksi. Toiset ovat syyllistyneet väkivaltaisuuksiin tai kavaltaneet valtion rahoja veroparatiiseihin, mistä he pelkäävät joutuvansa vastuuseen, sanoo Kansainvälisen maatalouden tutkimuskeskus IFPRI:n tutkija Danielle Resnick.

”Hallinnot kuluttavat paljon resursseja vallassa pysymiseen. Väkivalta, lahjukset ja tiettyjen ryhmien suosiminen ovat pois kehitykseltä.”

Nuoriso ytimessä

Mielenosoitukset ovat demokratiaan pettyneille kansalaisille viimeinen keino hakea muutosta. Sitä ajavat Danielle Resnickin mukaan vahvimmin nuoriso ja vahvistunut kansalaisyhteiskunta.

Afrikkalaisten keski-ikä on vain 18 vuotta.

Kännykät ovat lisääntyneet, internet ja sosiaalinen media yleistyneet. Niiden ansiosta nuoriso on hyvin perillä politiikasta ja vallan väärinkäytöksistä.

Myös populaarikulttuurin tähdet, kuten rap-artistit, saavat isot massat helposti liikkeelle.

Myös kansalaisjärjestöt ovat entistä paremmin verkostoituneita. Ne pystyvät kanavoimaan tyytymättömyyden mielenosoituksiksi. Myös populaarikulttuurin tähdet, kuten rap-artistit, saavat isot massat helposti liikkeelle, Resnick sanoo.

Burkina Fasossa mielenosoituksia johti ammattiliittojen ja nuorisojärjestöjen koulutettu keskiluokka. Osallistujista suurin osa oli kuitenkin köyhiä nuoria.

”Ihmiset alkavat olla sitä mieltä, että jos vallitseva tilanne ei riitä muissakaan maissa, miksi se riittäisi heille”, Resnick sanoo.

Vaikka eri valtioiden lähtökohdissa on samankaltaisuuksia, mielenosoitusten ”aallosta” on vielä varhaista puhua, sanoo Brian Klaas. Hän on London School of Economics -yliopiston vertailevan politiikantutkimuksen tutkija.

”Äänestäjät voivat hetkeksi yhtyä vaatimukseen, että presidentin on noudatettava lakia. Muita yhteisiä tavoitteita ei vielä ole.”

Myrkkyä investoinneille

Ylipitkät valtakaudet ovat haaste Saharan eteläpuolisen Afrikan kehitykselle. Maiden menestys kytkeytyy usein yhden henkilön kykyyn tai kyvyttömyyteen johtaa maataan.

Ruanda ja Uganda ovat Paul Kagamen ja Yoweri Musevenin aikana nousseet syvästä alhosta verrattain kukoistaviksi talouksiksi ja alueellisiksi vaikuttajiksi. Ugandassa köyhyys on vähentynyt 2000-luvulla enemmän kuin missään muussa Afrikan maassa. Ruandassa etnisten ryhmien tasa-arvo on kasvanut vuoden 1994 kansanmurhan jälkeen.

Etiopiassa yksinvaltaa harjoittaa Vallankumouksen demokraattinen rintama -puolue EPRDF, joka liittolaisineen sai lähes sata prosenttia äänistä toukokuun parlamenttivaaleissa.

Oppositio ja ihmisoikeusjärjestöt syyttävät EPRDF:ää vastustajien hiljentämisestä ja toimittajien vangitsemisesta. Silti Etiopia on yksi Afrikan nopeimmin kasvavista talouksista. Rahaa käytetään myös infrastruktuuriin ja köyhyyden poistamiseen.

”Kehitys on näille maille elinehto. Muuten tuoreessa muistissa olevat väkivaltaisuudet saattavat leimahtaa uudestaan”, Danielle Resnick selittää.

Talouskasvu ei kuitenkaan kerro kaikkea. Etiopia, Ruanda ja Uganda ovat yhä tilastojen pohjasakkaa, kun tarkastellaan bruttokansantuotetta asukasta kohden. Äärimmäinen köyhyys on vähentynyt huimaa tahtia muttei riittävästi. Vallanpitäjät ovat kuitenkin oikeuttaneet asemansa syrjäyttämällä heitä pahempia hallitsijoita ja tuomalla maihinsa kauan kaivattua vakautta.

Angolassa kehitystä ja talousuudistuksia on laiminlyöty. Rahoja viime vuosikymmenen öljybuumista käytettiin liittolaisten lahjomiseen ja turvallisuusjoukkojen varustamiseen, käytännössä José Eduardo Dos Santosin valta-aseman varmistamiseen. Hän nousi presidentiksi vuonna 1979. Viime vuonna öljyn maailmanmarkkinahinta laski ja sysäsi maan taloudelliseen kriisiin. Nyt hallitus tukahduttaa mielenosoituksia väkivalloin.

”Kahden presidenttikauden sääntö on tärkeä ennustettavuuden kannalta.”

Levottomuudet ovat myrkkyä investoinneille, ja autoritaarisissa valtioissa yhteiskunta on aina suuremmassa vaarassa romahtaa kuin demokratioissa. Kahden presidenttikauden sääntö on tärkeä ennustettavuuden kannalta, sanoo Resnick.

”Ihmiset kehuvat Ruandan ja Etiopian saavutuksia. Sama toimii kuitenkin demokratioissa, joissa omistaudutaan vallassa pysymisen sijaan yhteisille kehitystavoitteille.”

Toivoa esimerkeistä

Kuluvana vuonna Namibian Hifikepunye Pohanba ja Tansanian Jakaya Kikwete antoivat tilaa seuraajilleen toisen kautensa päätteeksi. Nigeriassa Goodluck Jonathanista tuli ensimmäinen istuva presidentti, joka myönsi vaalitappionsa. Hän oli vallassa yhden kauden.

Pohanballe myönnettiin maaliskuussa Mo Ibrahim -säätiön palkinto. Saajaksi kelpuutetaan entinen presidentti, joka on kehittänyt maataan ja luopunut vallasta lainmukaisesti. Palkinto on tarkoitettu jokavuotiseksi. Sopivat ehdokkaat ovat olleet harvassa, joten vuodesta 2007 alkaen palkinto on jaettu vain kolmesti.

Jesper Bjarnesen uskoo, että Burkina Faso kehittyy toimivaksi demokratiaksi. Ratkaisevaa on ollut kansainvälisen yhteisön tuki maan poliittisen kriisin ratkaisemiseksi ja kansalaisyhteiskunnan vahvuus suhteessa armeijaan.

Burundi edustaa täysin päinvastaista suuntaa. Alussa vain opposition edustajia murhattiin, nyt uhreiksi joutuvat kaikki hallituksen vastustajat.

TEKSTI ERIK NYSTRÖM

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Joulukuu 4/2015