Botswanassa ei sodita eikä varasteta kansalta rahaa. Siksi maasta ei kirjoiteta kuin salapoliisiromaaneja.
Moni suomalainen tuntee skotlantilaisen professorin Alexander McCall Smithin tarinat Naisten etsivätoimisto numero 1:stä ja sen perustajasta Mma Ramotswesta. Ne kertovat hyvään pyrkivästä, taiten johdetusta ja karjaansa rakastavasta Botswanasta, jossa asuu tyytyväisiä ihmisiä.
Neljän tutkimusmatkansa perusteella Afrikka-tuntija Pekka Peltola toteaa kirjassaan Botswana, että Mma Ramotswen välittämä kuva on suurin piirtein oikea.
Mihin Botswanan afrikkalainen menestystarina perustuu?
Peltola muistuttaa, että Botswanaa ei koskaan valloitettu siirtomaaksi. Vuosina 1885–1966 se oli omasta pyynnöstään Britannian suojelualue, joka sai vuosikymmenien ajan seurata sivusta muun eteläisen Afrikan poliittista taistoa ja väkivaltaa.
Yhteistyö brittien kanssa jatkui itsenäistymisen jälkeen, kun ensimmäinen presidentti Seretse Khama ryhtyi rakentamaan maan hallinto- ja oikeusjärjestelmää.
Botswanaan värvättiin virkamiehiä, jotka oli karkotettu niin ikään itsenäistyneistä Tansaniasta, Ugandasta ja Keniasta. Vastineeksi heidän tuli järjestää botswanalaisille virkamiehille opiskelupaikka samasta yliopistosta, josta olivat aikoinaan valmistuneet.
Botswanan paikalliset heimoperinteet ja -rakenteet säilyivät kuitenkin vahvoina brittiläisen järjestelmän rinnalla. Se oli keino sitouttaa harvaan asutun maan ihmiset osaksi uutta valtiota.
Botswanalaisten side maahan ja varsinkin karjaan on yhä luja. Maassa on arviolta 2,5 miljoonaa lehmää eli hieman enemmän kuin ihmisiä.
Eliitti ei tuhlaa
Pekka Peltolan mielestä oli Botswanan onni, että se ehti itsenäistyä ennen kuin sen maaperästä löydettiin timantteja vuonna 1967. Näin valtio kykeni pidättämään itsellään puolet timanttien myyntivoitosta.
Tänään timantit tuottavat kolmanneksen Botswanan bruttokansantuotteesta. Varoilla valtio tarjoaa koulutusta ja terveyspalveluja koko maassa. Osan tuloista se rahastoi tulevaisuuden varalle.
Timanttituloilla valtio tarjoaa koulutusta ja terveyspalveluja koko maassa. Osan tuloista se rahastoi tulevaisuuden varalle.
Valtion budjetti on ylijäämäinen, velka vähäinen ja valuuttavaranto suuri. Rahaa säästyy, kun armeijaa tarvitaan lähinnä torjumaan tulvia tai ottamaan kiinni sarvikuonojen salametsästäjiä.
Peltola arvioi Botswanan taloudenpitoa pragmaattiseksi. Kuivuuden kaltaisten häiriöiden aikana valtio voi ryhtyä elvyttämään taloutta. Muutoin sitä ohjaavat viisivuotissuunnitelmat.
Hän myös muistuttaa, että Botswanan hallitseva eliitti ei tuhlaa eikä kerskakuluta. Maan pääkaupungin Gaboronen katukuva on varsin vaatimaton, ja vähäisestäkin lahjonnasta päätyy oikeuteen ja myös vankilaan.
Valtaapitäviä valvoo vapaa media, ja kaikesta keskustellaan, Paavola kirjoittaa.
Ongelmiakin on.
Jonakin päivänä timantit on louhittu loppuun ja Botswanan on keksittävä korvaavia elinkeinoja. Pelkkä karjatalous ei riitä. Teollisuutta ja yrittäjyyttä ei ole kuitenkaan kehitetty juuri lainkaan. Koulutuksen taso on heikko ja ammattiosaaminen riittämätöntä, Peltola kirjoittaa.
Myös hiv/aids aiheuttaa huolta. Vuosina 1988–2008 elinajanodote ehti laskea 63,5 vuodesta 46,3 vuoteen. Vielä viime vuonna joka viides aikuinen oli hiv-positiivinen. Botswana on kuitenkin ensimmäinen afrikkalaisvaltio, joka kustantaa antiretroviraalilääkityksen kansalaisilleen.
Ehkä siksikin on botswanalaisten onni, että yleinen mielikuva maailmalla heidän maastaan on peräisin Mma Ramotswelta, Peltola toteaa.
Pekka Peltola. Botswana. Afrikan timantti. Into, 2017.
TEKSTI TIINA KIRKAS
