Yritysverotus on uudistettava ja sille on asetettava maailmanlaajuinen vähimmäistaso, talousnobelisti Joseph E. Stiglitz kirjoittaa.
Globalisaatiokritiikki on voimistunut jälleen viime vuosina. Osa arvostelusta saattaa ampua ohi, mutta yksi kritiikinkärjistä osuu keskelle maalitaulua: globalisaation vuoksi monikansalliset yhtiöt, kuten Apple, Google ja Starbucks kykenevät välttelemään veroja.
Applesta on muodostunut verojenvälttelyn kansikuvapoika. Yhtiö väittää, että muutama sata työntekijää Irlannissa olisi sen todellinen voittojen lähde. Samaan aikaan Apple on tehnyt Irlannin kanssa sopimuksen, jonka seurauksena se maksaa voitoistaan vain 0,005 prosenttia veroja.
Jos kaikki välttelisivät ja kiertäisivät veroja vastaavalla tavalla, yhteiskunta ei toimisi.
Applen, Googlen ja Starbucksin kaltaiset yritykset väittävät toimivansa vastuullisesti. Vastuullisuuden ensimmäinen vaatimus pitäisi kuitenkin olla se, että yritys maksaa oman osuutensa veroista. Jos kaikki välttelisivät ja kiertäisivät veroja vastaavalla tavalla, yhteiskunta ei toimisi. Ennen kaikkea, emme kykenisi tekemään sellaisia julkisia investointeja, jotka johtivat aikoinaan keksintöön nimeltä internet, josta Apple ja Google ovat riippuvaisia.
Monikansalliset yritykset ovat jo vuosia kannustaneet maita verokilpailuun, kertomalla kuinka niiden tulisi laskea yritysverotuksensa verrokkimaitaan alemmaksi. Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin veronkevennykset vuonna 2017 olivat tämän kehityksen kulminaatiopiste. Vuotta myöhemmin näimme tulokset: piristysruiske alkoi nopeasti hävitä ja jäljelle jäi velkavuori, joka kasvoi viime vuonna yli biljoonalla.
Digitaalitalous uhkaa viedä valtioilta verotuloja. Lisäksi sen nähdään sysäävän perinteisiä kaupankäynnin tapoja syrjään. Nämä uhkakuvat ovat lopulta saaneet kansainvälisen yhteisön myöntämään, että jotain on vialla. Niin kutsuttuun siirtohinnoitteluun perustuvan kansainvälisen verotuksen valuviat ovat kuitenkin olleet jo kauan tiedossa.
Siirtohinnoittelu perustuu yleiseen periaatteeseen, jonka mukaan verotuksen tulisi tapahtua siellä, missä taloudellinen toimintakin tapahtuu. Kuinka taloudellisen toiminnan sijainti sitten määritellään? Globaalissa taloudessa tuotteet liikkuvat toistuvasti yli rajojen, usein kesken tuotantoprosessin: paitoja ilman nappeja, autoja ilman vaihteita, kiekkoja ilman siruja. Siirtohinnoitteluun perustuva järjestelmä olettaa, että voimme asettaa markkinaehtoisen arvon kullekin tuotantovaiheelle, ja määrittää siten, kuinka paljon lisäarvoa missäkin maassa on tuotettu. Mutta emme me oikeasti kykene siihen.
Yhdysvallat luopui kauan sitten käyttämästä siirtohinnoittelujärjestelmää maan sisäisessä kaupassa.
Immateriaalioikeuksien ja aineettomien hyödykkeiden kasvava merkitys vain pahentaa tilannetta. Omistusoikeudet voidaan helposti siirtää toiselle puolelle maailmaa. Tämän vuoksi Yhdysvallat luopui kauan sitten käyttämästä siirtohinnoittelujärjestelmää maan sisäisessä kaupassa. Yhdysvallat määrittelee kussakin osavaltiossa tuotetun verotettavan tulon jakamalla yhtiön tekemät voitot kaavalla, joka ottaa huomioon myynnin, työntekijöiden määrän ja yrityksen pääoman kussakin osavaltiossa. Tarvitsemme vastaavanlaisen maailmanlaajuisen järjestelmän.
Järjestelmän käytännön toteutuksella on kuitenkin suuri merkitys. Mikäli jakokaava perustuu myyntituloihin, kehitysmaat menettävät verotuloja, sillä myynti tapahtuu paljolti kehittyneissä maissa. Kun kehittyneet maat ovat leikanneet kehitysapuaan finanssipoliittisista syistä, kehitysmaiden omat verotulot ovat entistä enemmän tarpeen. Myynnin painottaminen voisi toimia digitaalisten hyödykkeiden kaupassa, muttei esimerkiksi valmistavassa teollisuudessa, jossa on erittäin tärkeää ottaa myös työvoiman osuus huomioon.
Jotkut pelkäävät, että työvoiman huomioiminen jakokaavassa pahentaisi verokilpailua, koska valtiot pyrkisivät kannustamaan suuryrityksiä luomaan työpaikkoja alueellaan. Juuri tämän vuoksi tarvitsemme myös maailmanlaajuisen vähimmäistason yritysverotukselle. Yhdysvallat ja Euroopan Unioni voisivat – ja niiden pitäisi – asettaa vähimmäistaso omalla alueellaan. Jos ne tekisivät sen, muut kyllä seuraisivat. Näin estettäisiin kilpailu, jossa ei voita kukaan muu kuin monikansalliset suuryritykset.
OECD:n ja G20-maiden perustama Base Erosion and Profit Shifting -hanke (BEPS) on ollut merkittävä edistysaskel suuryritysten verotuksen perusteiden ymmärtämisessä ja uudelleenarvioinnissa. Hanke on tuonut esiin esimerkiksi sen, että monikansallisten yhtiöiden tuottama lisäarvo ei aina vastaa osiensa summaa. Tuota yli jäävää lisäarvoa verotettaessa meidän tulisi seurata verotuksen perusperiaatteita – yksinkertaisuutta, tehokkuutta ja tasapuolisuutta. Näin linjaa muun muassa puolueeton kansainvälinen yritysverotuksen uudistamiskomissio, jossa olen itse jäsenenä. Edellä luetellut kolme periaatetta ovat kuitenkin ristiriidassa sekä nykyisen siirtohinnoittelujärjestelmän että myyntiin perustuvan jakokaavan kanssa.
Ensisijaisena tavoitteena on oltava kehitysmaissa ja keskitulotason maissa asuvien yli kuuden miljardin ihmisen hyvinvointi.
Politiikalla on väliä. Monikansallisten yritysten tavoitteena on ajaa läpi muutoksia, jotka mahdollistavat verokilpailun ja verojenvälttelyn jatkossakin. Joissain kehittyneissä maissa suuryrityksillä on paljon valtaa ja tietyt valtiot tulevat tukemaan niiden pyrkimyksiä – jopa silloin, kun siitä on muilta osin maalle itselleen haittaa. Jotkut kehittyneet maat taas tuijottavat vain omaa budjettiaan ja näkevät uudistuksen jälleen yhtenä mahdollisuutena hyötyä kehitysmaiden kustannuksella.
OECD:n ja G20-maiden aloitteessa viitataan ”osallistavaan rakenteeseen”. Tuon rakenteen tulisi pohjata periaatteisiin, eikä pelkkään politikointiin. Jos tarkoituksena on todellinen osallisuus, ensisijaisena tavoitteena on oltava kehitysmaissa ja keskitulotason maissa asuvien yli kuuden miljardin ihmisen hyvinvointi.
Joseph E. Stiglitz
Kirjoittaja on talousnobelisti, New Yorkin Columbia-yliopiston taloustieteen professori ja yhdysvaltalaisen Roosevelt-instituutin pääekonomisti.
Englannin kielestä suomentanut Kuutti Koski.
© Project Syndicate, 2019
