Suomalaislääkäri on kulkenut yli vuorten, läpi konfliktien

Lääkäri Leena Kaartinen on puurtanut vuosikymmeniä Afganistanin haastavissa oloissa. Pitkät ajat eristyksissä ja yleinen turvattomuus ovat vaatineet sitkeyttä.

Leena Kaartinen, 78, on kokenut lääkärin uransa aikana monta tautiepidemiaa. Pilkkukuumetta, tuhkarokkoa, aivokalvontulehdusta.

Suomessa on eletty maaliskuusta lähtien koronapandemian aikaa. Olosuhteet ovat kuitenkin jotain muuta kuin, missä Kaartinen on tautien kanssa kamppaillut. Hän on työskennellyt vuosikymmeniä Etiopian ja Afganistanin köyhissä ja karuissa oloissa.

Vaikka puitteet ovat erilaiset, jotain on samaa. Epämääräinen pelko, jota leviävä tauti ihmisissä herättää. Etiopiassa ja Afganistanissa selitystä tilanteelle haettiin pahoista hengistä ja apua amuleteista tai pyhien miesten haudoilta. 

Länsimaissakin monenlaiset uskomukset ja tulkinnat ohittavat herkästi faktat, kun tilannetta yritetään käsitellä ja selittää. 

”Ihminen on sama”, toteaa maailmalta takaisin Suomeen kotiutunut Kaartinen.

Kutsumus lääkäriksi

Leena Kaartinen on aina halunnut ulkomaille.  

”Se on ollut ammatinvalintani ja elämäni valintojen peruste.”

Kaartinen syntyi Imatralla, mutta isän työ veturinkuljettajana vei perheen myöhemmin Riihimäelle. Nuori Kaartinen osallistui Riihimäellä paikallisen nuorisoherätysliikkeen toimintaan, tuli uskoon ja päätti, että hän haluaa lähetystyöhön.

”Käsitin kyllä pian, etten minä mikään saarnaaja ollut. Keksin sitten, että minusta voisi tulla lähetyslääkäri. Lääkärinä voisin käytännön kautta levittää Jumalan rakkautta.”

”Käsitin kyllä pian, etten minä mikään saarnaaja ollut. Keksin sitten, että minusta voisi tulla lähetyslääkäri. Lääkärinä voisin käytännön kautta levittää Jumalan rakkautta.”

Kaartinen yritti kaksi kertaa lääketieteelliseen tiedekuntaan Suomessa, mutta jäi muutaman kymmenyksen päähän pisterajasta. 

”Se oli minulle kauhea kriisi. Tein sitten vähän aikaa töitä matematiikan lehtorin sijaisena ja mietin, että mitä tekisin jatkossa.”

Polte lääkäriksi oli kova, ja Kaartinen päätti lopulta hakea Saksaan opiskelemaan. Ovet opiskelupaikkaan avautuivat Göttingenin yliopistossa.

”Opiskeluvuodet olivat minulle rankka vaihe. Muut nuoret elelivät kuin Ellun kanat, enkä tuntenut kuuluvani porukkaan. Olin yksinäinen. Myös saksalainen kulttuuri tuntui vieraalta. Jäykältä ja viralliselta.”

Kotona vuorilla

Opintojen jälkeen 1970-luvun alussa Leena Kaartisen toive päästä töihin maailmalle toteutui, kun hän sai paikan lääkärinä kristillisen International Assistance Mission -järjestön (IAM) klinikalla Keski-Afganistanin vuoristoseudulla. 

”Minua kiinnostivat paikassa nimenomaan sen syrjäisyys, alkeellisuus ja köyhät olot.”

Kaartinen sanoo rakastuneensa eristyksissä eläviin vuoriston ihmisiin, hazaroihin, ja tunsi olevansa kotonaan. Suurempi kulttuurišokki olivat olleet opiskeluvuodet Saksassa ja Afganistanissa amerikkalaisten ja englantilaisten työtoverien tavat.

IAM:n toiminta keskittyi etenkin äitien ja lasten terveyteen. Kaartinen hoiti potilaita järjestön perustamalla klinikalla, mutta teki myös kotikäyntejä.

”Talvella hiihdin yli lumisten vuorten pisimmillään noin 40 kilometriä suuntaansa. Paikallisilla riitti ihmeteltävää, kun kiisin alas rinteitä ’puujaloilla’. Välillä taas kuljin matkoja aasilla.”

Hazaroiden kotiseutu on Afganistaninkin mittapuulla erittäin köyhää, joten luonnollisesti myös terveydenhuolto oli siellä hyvin alkeellista ja usein lähinnä perinteisiin uskomuksiin tukeutuvaa.

Kaartinen sai kuitenkin kollegoineen kohennettua tilannetta, ja esimerkiksi naisten synnytyskuolemat ja vastasyntyneiden kuolemat kääntyivät laskuun.

Maailmanpankin mukaan 55 prosenttia afganistanilaisista eli köyhyysrajan alapuolella vuosina 2016–2017, ja todennäköisesti luku on vain kasvanut viime aikoina. Edistysaskeleista huolimatta terveydenhoidon haasteina ovat yhä pitkät välimatkat, mahdottomat hoitomaksut sekä pula henkilökunnasta ja välineistä.

”Jotta kehitys saataisiin kestävämmälle pohjalle, aloimme IAM:ssa opettaa yhä enemmän paikallisia, esimerkiksi naisia kätilöiksi. Terveydenhoito ei voi toimia vain ulkomaalaisten varassa.”

Kokonaisvaltainen hoito

Leena Kaartisen ensimmäinen Afganistanin kausi päättyi vuoden 1973 vallankumoukseen. Uusi hallinto piti klinikan ulkomaalaisia työntekijöitä amerikkalaisina vakoojina ja karkotti heidät maasta. Kaartinen lähti takaisin Suomeen erikoistumaan lastenlääkäriksi.

Suomalainen sairaanhoito ei kuitenkaan sopinut Kaartiselle. Potilaita hoidettiin yksittäisinä sairaustapauksina, ja oli tarkkaan määrättyä, mihin asiaan kukin lääkäri sai puuttua.

”Pidän enemmän vanhanaikaisesta kunnanlääkäri-tyylistä, jossa potilasta hoidetaan kokonaisvaltaisesti.”

”Pidän enemmän vanhanaikaisesta kunnanlääkäri-tyylistä, jossa potilasta hoidetaan kokonaisvaltaisesti. Sellainen ei ollut enää mahdollista, ja tilanne rasitti niin, että lähdin lopulta Etiopiaan töihin vuonna 1976.”

Etiopiassa Kaartinen työskenteli Norjan Luterilaisen lähetysliiton sairaaloissa yhteensä viitisen vuotta, kunnes palasi taas hetkeksi Suomeen erikoistumaan lasten infektiotauteihin.

Vuonna 1985 vuorossa oli paluu takaisin Afganistaniin, kun se oli taas maan hallinnon puolesta mahdollista. Tällä kertaa hän ei päässyt maaseudulle heikon turvallisuustilanteen vuoksi vaan työskenteli pääkaupungissa Kabulissa aina vuoteen 1995 asti. 

Rakastamaansa vuoristoon hän pääsi jälleen 1990-luvun lopulla. Siellä oli ensimmäisenä talvena vastassa jo pahaksi äitynyt aivokalvontulehdusepidemia.

”Yhtäkkiä klinikalle alkoi tulla potilaita yksi toisensa perään. Jotkut kantoivat sairastunutta selässään. Toiset olivat irrottaneet kodistaan oven, jonka päällä potilas voitiin kuljettaa vuorten yli.”  

Tautiketjuja oli kuitenkin helppo seurata harvaanasutulla maaseudulla ja selvittää taudin etenemisreittiä. Viruksia levittivät usein kulkukauppiaat, jotka kiersivät kylästä toiseen. 

Eteenpäin on mentävä

”En ole oikein koskaan tuntenut pelkoa itseni puolesta. Pelko ei ole ollut pinnalla, vaikka läheltä piti -tilanteita on ollut useita. Luodit ja raketti-iskut ovat liipanneet läheltä.”

Vuonna 2014 kaksi Leena Kaartisen suomalaista työtoveria murhattiin Heratissa, mikä oli karu muistutus Afganistanin turvallisuustilanteesta. Iskut ovat viime vuosina kohdistuneet yhä useammin myös kehitystyöntekijöihin, ja Kaartinenkin joutui useamman kerran evakuoiduksi viimeisten työvuosiensa aikana.

”Kyllä minäkin olen kiroillut ja itkenyt ja ollut uupunut, mutta onneksi ne ovat olleet vain hetkiä. On vain mentävä eteenpäin.” 

Leena Kaartinen nauttii ulkoilusta Salpausselän maisemissa Lahdessa.

Uskon ohella Kaartista on kannatellut ennen kaikkea luonnossa liikkuminen. Hän on myös purkanut kokemuksiaan kirjoittamalla yhdeksän kirjaa, opiskellut maalausta ja valokuvannut ahkerasti. 

Sitkeää luonnetta ja eteenpäin katsomista on tarvittu myös silloin, kun Kaartinen on joutunut elämään eristyksissä. Vuoriston kovina talvikausina hän on ollut kollegojen kanssa joskus erityksissä muusta maailmasta puolikin vuotta. 

”Lentokone kävi välillä tuomassa tarpeita, ja saimme hetken jutella lentäjän kanssa. Silloin ajattelin, että voi hyvä ihme, missä me oikein olemme.”

Kaartisen väsymätön työ Afganistanissa on huomattu myös kansainvälisesti. Vuonna 2005 yhdysvaltalainen Time-lehti nimesi hänet yhdeksi eurooppalaiseksi sankariksi vaarallisissa paikoissa tekemänsä avustustyön ansiosta.

”En minä kyllä itseäni koskaan sankariksi ole tuntenut. Todellisia sankareita ovat etenkin afgaaninaiset, jotka jaksavat viedä perhettä eteenpäin, vaikka heitä kohdellaan usein huonosti.” 

”Todellisia sankareita ovat afgaaninaiset, jotka jaksavat viedä perhettä eteenpäin, vaikka heitä kohdellaan usein huonosti.” 

Jouluksi kotiin

Leena Kaartinen palasi Suomeen jouluna 2006. Hän täytti seuraavan vuoden alussa 65 vuotta, mikä oli rajapyykki eläkkeelle jäämiselle.

”Ei ollut vaikea palata, koska olin käynyt Suomessa säännöllisesti. Työ Afganistanissa alkoi olla fyysisesti hyvin raskasta, joten paluu oli myös helpotus.”

Kaartinen asuu nykyisin Lahdessa, jossa hän nauttii liikkumisesta Salpausselän maisemissa. Aika kuluu myös politiikassa, sillä Kaartinen vaikuttaa Lahden kaupunginvaltuustossa jo kolmatta kautta kristillisdemokraattien riveissä.

”Kyllä minä tiesin, etten jää kiikkustuoliin. Politiikkaan lähteminen oli hyvä tapa päästä taas kiinni suomalaiseen yhteiskuntaan.”

Rakkaus Afganistaniin ei ole myöskään lakastunut, vaan yhteys maahan ja sikäläisiin tuttaviin on säilynyt vahvana. 

”Olen käynyt siellä kahdeksan kertaa kesätöissä tai muuten tukemassa terveydenhuollon ammattilaisia. Viimeksi vuodenvaihteessa.”

Kun Leena Kaartinen viime joulukuussa saapui Afganistaniin tutustumaan uuden klinikan toimintaan, kiirehti paikalle paljon väkeä, etenkin naisia ja lapsia. Sana oli kiirinyt, että doktor Leena oli tullut käymään. 

TEKSTI SUSAN VILLA

KUVAT EEVA ANUNDI

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.


Leena Kaartinen, 78

Koulutus Lääketieteen tutkinto Göttingenin yliopistosta Saksasta vuonna 1969 sekä muita täydentäviä alan tutkintoja Suomesta ja Ruotsista

Työ Useita äitien ja lasten terveydenhoidon tehtäviä Afganistanissa, Etiopiassa ja Suomessa

Perhe Sisarukset ja maailmanlaajuinen ystäväjoukko

Harrastukset Kuntoliikunta, kirjoittaminen, vapaaehtoistyö etenkin afganistanilaisten maahanmuuttajien parissa, seurakunnan luottamustoimet, kunnallispolitiikka