Kiivasta kamppailua asiakkaista ja äänestäjistä – esittelyssä dokumenttielokuvat Nigeriasta ja Keniasta

Nigeriassa taksit kisaavat matkustajista, Keniassa poliitikot edustajanpaikoista. DocPoint-elokuvafestivaalilla nähdään ensi vuoden alussa kiinnostavia dokumentteja eri puolilta Afrikkaa.

Kolmekymppinen Fred on työtön insinööri, joka ryhtyy ajamaan taksia Nigerian kolmanneksi suurimmassa kaupungissa Ibadanissa. Alain Kassandran dokumentissa Trouble sleep seurataan Fredin ensimmäistä työpäivää kaupungin kaoottisessa liikenteessä.

Kollegaltaan Fred oppii tuntemaan tärkeimmät risteykset, joissa bussit pysähtyvät ja asiakkaat odottavat jatkokyytiä. Hän myös näkee paikat, joissa kansallisen kuljetusalan liiton työntekijät perivät veroa ja poliisit lahjuksia.

”Poliisi pysäyttää tienvarteen, josta pääset jatkamaan töitäsi vasta, kun olet antanut hänelle 500 nairaa”, kollega kertoo.

Parhaimmillaan päivässä voi tienata muutaman tonnin, mutta se ei ole helppoa. Asiakkaita on houkuteltava ja maaniteltava, hinnasta neuvoteltava. 

Fredin on maksettava lahjus omasta pussistaan, sillä isännälle on tilitettävä joka päivä 2 500 nairaa. Parhaimmillaan päivässä voi tienata muutaman tonnin, mutta se ei ole helppoa. Asiakkaita on houkuteltava ja maaniteltava, hinnasta neuvoteltava. 

Toinen dokumentin päähenkilöistä on Akin, joka on yksi kuljetusalan liiton työntekijöistä. Kolmen miehen ryhmässä hän bongaa liikenteessä yksityisiä takseja, nappaa kuljettajilta 50 nairaa ja merkitsee liidulla tuulilasiin ne, jotka ovat veronsa suorittaneet.

Työ on vaarallista, väkivaltaista ja ahdistavaa: Akin näkee öisin painajaista, jossa menettää tärkeimmän työvälineensä liidun. Dokumentti onkin saanut nimensä edesmenneen nigerialaisen muusikon Fela Kutin kappaleesta Trouble sleep.

Iltaisin Fred ja Akin kaljoittelevat porukoissaan ja pohtivat elämää. Fred ei elä unelmaansa mutta uskoo muutokseen. Akinia taas huolettaa toimeentulo ja se, että häntä naapurustossa kutsutaan työnsä takia roistoksi. Nyt hänellä vain ei ole muitakaan vaihtoehtoja.

Maan etu vai sittenkin oma perhe

Kenialainen Boniface Mwangi on palkittu valokuvaaja, joka on tallentanut vuoden 2007 presidentinvaalien jälkeistä väkivaltaa ja kierrättänyt kuviaan katunäyttelyissä eri puolilla Keniaa. Kansalaisaktivistina hän on järjestänyt lukuisia mielenosoituksia.

Töillään ja tempauksillaan hän on halunnut ihmisten oivaltavan, että Keniassa valtaapitävien politiikkojen tavoite ei ole yhdistää kenialaisia kansakuntana vaan lietsoa eri heimojen välisiä kiistoja.

Sam Sokon dokumentissa Softie seurataan Mwangin kampanjaa vuoden 2017 parlamenttivaaleissa, joissa hän pyrkii kansanedustajaksi Starehen vaalipiirissä Nairobissa. Vastassaan hänellä on raharikas muusikko Charles Njagua

Elokuvan nimi viittaa Mwangin lapsuuteen, jolloin hän oli yksinhuoltajaäidin pienin ja luonteeltaan pehmein poika.

Moni kannattaa Mwangin tavoitetta yhteiskunnallisesta muutoksesta, mutta yhtä moni tukee Njaguaa, koska tällä on jakaa äänestäjilleen seteleitä ja t-paitoja.

Kamera liikkuu tiiviisti iholla, kun Mwangi kiertää katuja ja toreja kannustamassa kansaa äänestämään itseään. Moni kannattaa hänen tavoitettaan yhteiskunnallisesta muutoksesta, mutta yhtä moni tukee Njaguaa, koska tällä on jakaa äänestäjilleen seteleitä ja t-paitoja.

Poliittisen taiston rinnalla seurataan Mwangin suhdetta vaimoonsa Njeriin. Njeri tukee miehensä aktivismia mutta kaipaa kolmen lapsensa isää kotiin. Hän myös pelkää perheen turvallisuuden puolesta. Mwangi taas korostaa maan etua, sillä vain siten lapsetkin voivat hyvin.

Lopulta Mwangin on vastattava kysymykseen, mikä elämässä on tärkeintä.

DocPoint-elokuvafestivaali Helsingissä 29.1.–7.2.2021. Runsaan afrikkalaisen dokumenttielokuvatarjonnan lisäksi ohjelmassa on keskustelutilaisuus, jossa pohditaan muun muassa sitä, miten afrikkalaisten ja länsimaisten elokuvantekijöiden Afrikka-kuva poikkeaa toisistaan. Lisätietoa ohjelmistosta ja muista tapahtumista docpointfestival.fi.

TEKSTI TIINA KIRKAS KUVA TROUBLE SLEEP


Luovaa vallanjakoa

Moni vasta itsenäistynyt Afrikan valtio omaksui 1960-luvulla monipuoluejärjestelmän entisiltä siirtomaaisänniltään, kuvaa professori Abu Bakarr Bah toimittamassaan kirjassa Post-Conflict Institutional Design. Hänen mukaansa pian ilmeni, ettei sitä ollut suunniteltu afrikkalaisiin yhteiskuntiin, joissa äänestetään ennen kaikkea oman alueellisen, etnisen tai uskonnollisen ryhmän edustajana – ei yksilönä, kuten useimmissa läntisissä kansallisvaltioissa.

Seurauksena monet maat siirtyivät yksipuoluevaltaan, usein sotilaiden johdolla. Tavoite oli nujertaa kilpailevat ryhmittymät, mutta siinäkin epäonnistuttiin.

Lopulta 1990-luvulla iso osa Afrikan valtioista oli diktatuureja sisällissodassa tai sen partaalla.

Bahin mielestä yhden etnisen tai uskonnollisen vähemmistön tai enemmistön ei tule hallita koko valtiota, vaan suhteet on järjestettävä kaikkien eduksi. Se vaatii luovuutta ja paikallisia ratkaisuja. Presidenttikausien rajoittaminen ei esimerkiksi muuta valtarakenteita, jos jatkaja valikoituu aina samasta hallitsevasta ryhmästä.

Abu Bakarr Bah (toim.). Post-Conflict Institutional Design. Peacebuilding and Democracy in Africa. Zed Books, 2020.


Auttamisen perusteet

Miksi minä autan? Sisäisestä vai ulkoisesta pakosta, palavasta halusta vai häveliäisyydestä? Ja ketkä ovat soveliaita apuni kohteita ja miksi?

Helsingin Sanomien toimittaja ja tietokirjailija Mari Manninen haastaa itseään kirjassaan Hyvät aikeet. Hän kuopii maata elefanttien suojelukeskuksessa Laosissa ja miettii, onko hänen puuhastelustaan enemmän haittaa kuin hyötyä. Grand Popon kylässä Beninissä hän taas tarkkailee, millä tavoin Villa Karon taitelijaresidenssin suomalaisasukkaat pyrkivät auttamaan paikallisia.

Kokemustensa ja asiantuntijahaastatteluiden perusteella Manninen päätyy listaan, jossa hän muun muassa lupaa ennakoida auttamisensa seuraukset, lahjoittaa rahaa lähinnä vakiintuneille järjestöille sekä äänestää vaaleissa puolueita, jotka haluavat turvata hyvinvointia ja hillitä ilmastonmuutosta.

Mari Manninen. Hyvät aikeet. Miksi autamme ja mitä siitä seuraa? Atena, 2020.