Ihmisyyden puolesta

Rikosylikomisario Thomas Elfgren ymmärtää kaikenlaista rikollisuutta. 
 

Täällä Sipoon saaristossa, keskellä maalaisidylliä, asuu rikosylikomisario Thomas Elfgren, joka on setvinyt niin entisen Jugoslavian sotarikoksia kuin Ruandan kansanmurhaa.

Johtanut Jemenissä siepattujen Atte ja Leila Kalevan tutkintaa.

Tutkinut ihmis- ja huumekauppaa, väkivaltarikollisuutta, raiskaajien käytöstä. Perehtynyt psykologiseen profilointiin Yhdysvaltain liittovaltion poliisissa FBI:ssä.

Elfgren kuulee auton äänen pihatieltään ja tulee vierasta ovelle vastaan. Omakotitalo on kartanomainen, osaksi itse rakennettu, ja naapurissa asuu hänen veljensä.Elfgren3_resized

Hän istahtaa olohuoneensa sohvalle ja sytyttää piippunsa.

”Olen tutkinut rikoksia lähes neljä vuosikymmentä”, hän aloittaa.

”Ymmärrän kaikkea rikollisuutta. Ihmisellä on luontainen ominaisuus tehdä väärin. Ahneus, itsekkyys ja vallanhimo ajavat ihmisen rikollisuuteen, eikä edes kulttuuri suojaa meitä siltä.”

Mutta oikeutettuakin rikollisuutta on, Elfgren toteaa.

”Itsesuojelu on juridisesti oikeutettua. Köyhät ihmiset ovat usein olosuhteidensa uhreja. Otan esimerkin: voiko ylipäätään puhua rikoksesta, jos monikansallinen yritys vie köyhän afrikkalaisen viljelysmaan ja tämä varastaa ruokaa ja juomaa selviytyäkseen?”

Elfgren tietää pohtivansa äärimmäisen vaikeita kysymyksiä.

Mutta eniten – koko elämänsä – hän sanoo miettineensä oikeudenmukaisuutta.

Yksi ei ole parempi toista

Thomas Elfgren asui lapsuutensa Söderströmin kustantamon yläkerrassa Helsingin Ratakadulla ja vietti kesänsä nykyisellä tontillaan Sipoon saaristossa.

Hän varttui suomenruotsalaisessa kulttuurisuvussa ja päätti ryhtyä poliisiksi.

”Suvussa pitää olla musta lammas”, hän naurahtaa.

Hän aloitti vuonna 1976 rikostutkijana Helsingin poliisilaitoksella ja siirtyi syksyllä 1978 keskusrikospoliisiin. Ensimmäisestä työviikosta mieleen jäivät Rissalan ja Tampereen lento-onnettomuudet, Oulun lentokonekaappaus ja Hangon pienveneturma.

Elfgren toteaa, että byrokratia tappoi kymmenen nuorta Hangossa.

”Nuorten hätäraketit näkyivät Russarön linnakkeelle. Vartiossa olleet varusmiehet olisivat saaneet radiolla yhteyden pelastusveneeseen, joka etsi nuoria, mutta heillä ei ollut oikeutta käyttää sitä. Esimiehillä on vastuu alaisista, mutta alaisilla on tietyissä tilanteissa vastuu olla noudattamatta määräyksiä.”

Jotain muutakin Elfgren oppi Hangon turmasta:

”Tajusin silloin, että jos yli kolme ihmistä kuolee, uhrien määrä menettää merkityksensä.”

Elfgren eteni keskusrikospoliisissa vauhdikkaasti kansainvälisiin tehtäviin. Ensin tulivat Pohjoismaat, sitten Baltia, Venäjä, Eurooppa ja ”Jugoslavia-juttu”, jolla hän tarkoittaa työtään YK:n sotarikostuomioistuimen kansainvälisessä tutkijaryhmässä Haagissa vuosina 1995–1998.

”Yksi kollega bongasi tehtävän, jota hain ja jonka sain”, hän toteaa.

Keväällä 1995, ennen lähtöään, hän perehtyi Jugoslavian konfliktiin. Median mukaan serbit olivat ”pahiksia”, kun taas bosnialaiset ja kroaatit toimivat itsepuolustukseksi. Elfgren sanoo, että hänen silmänsä avautuivat, kun hän ryhtyi tutkimaan kroaattien sotarikoksia Kroatiassa.

”Otetaan vaikka operaatio Myrsky”, hän aloittaa.

”Kroatian armeija valtasi Yhdysvaltain tuella takaisin itsenäiseksi julistautuneen Krajinan serbitasavallan elokuussa 1995. Yli 200 000 serbiä pakeni ja häädettiin, ja tuhansia surmattiin. Noin 30 000 serbien taloa poltettiin vain, jotta serbit eivät palaisi takaisin Kroatiaan.”

Väkivalta on Elfgrenistä ”kuin pallo, jota ei pysäytä mikään, kun se lähtee liikkeelle”.

Niin kävi entisen Jugoslavian alueella ja Ruandassa.

Perusta sovinnolle

Thomas Elfgren on käynyt viidessätoista Afrikan valtiossa. Parhaiten hän tuntee Ruandan, jossa hän tutki Suomessa asuvan ruandalaisen osuutta kansanmurhaan vuosina 2007–2012.

Järkyttävintä on se, että Ruandan joukkotuho olisi voitu estää, Elfgren sanoo.

Hän kertoo, kuinka YK:n rauhanturvaoperaatio Unamirin komentaja Roméo Dallaire ilmoitti Kofi Annanille, silloiselle YK:n rauhanturvatoiminnan alipääsihteerille, jo kuukausia ennen kansanmurhaa asevarastoista. Dallaire kuuli, että aseita kerättiin joukkotuhontaan. Hän aikoi takavarikoida aseet, mutta Annan kielsi operaation.

”Ja Dallaire totteli esimiestään”, Elfgren toteaa.

Joukkotuhonta alkoi huhtikuussa 1994. Yli 800 000 tutsia ja maltillista hutua sai surmansa. Sen jälkeen Ruandan tilapäiset vankilat täyttyivät hutuista.

Elfgren tutki Ruandassa pastori Francois Bazaramban osuutta kansanmurhaan.

Hän seurasi työnsä vuoksi perinteistä gacaca-tuomiojärjestelmää, joka oli otettu käyttöön Ruandassa. Syytetyt saivat tuomionsa kotikyliensä kansankäräjillä. Ne, jotka kertoivat totuuden ja pyysivät anteeksi, yleensä armahdettiin, sillä he olivat jo istuneet rangaistuksensa.

Elfgren ymmärsi, että kyläoikeudenkäynnit mahdollistivat perustan sovinnolle.

”Tunne siitä, että oikeus toteutuu, on tärkeämpää kuin länsimainen tapa mitoittaa tuomio teknisesti oikein. Sovinnon jälkeen ihminen voi elää todellisuudessa.”

Sen jälkeen Elfgren kehuu vuolaasti 2010-luvun Ruandaa, jota presidentti Paul Kagame johtaa rautaisin ottein. Oppositio on tukahdutettu ja lehdistön sananvapautta on rajoitettu, mutta toisaalta ruandalaiset elävät sovussa, vuotuinen talouskasvu on kahdeksan prosenttia, naisten osuus parlamentissa on maailman suurin ja jokainen lapsi aloittaa peruskoulun.

Hän kysyy, kumpi on pahempi: Kagame vai uusi joukkotuhonta?

”Olen sitä mieltä, että ilman Kagamen otteita Ruanda ei olisi päässyt jaloilleen. Demokratia ei ole ensimmäinen asia, jota ajattelee, kun vatsa on tyhjä.”

Iso kivi kengässä

Thomas Elfgren osoittaa sormella YK:n turvallisuusneuvostoa, jonka pitäisi ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja kehitystä, mutta joka ei siihen pysty. Jarruna on pysyvien jäsenvaltioiden veto-oikeus.

”Veto-oikeus on minulle iso kivi kengässä.”

Esimerkiksi hän ottaa Yhdysvaltain johtaman liittouman hyökkäyksen Irakiin maaliskuussa 2003. Presidentti George W. Bushin mielestä oli oikeutettua tappaa irakilaisia, jotka vastustivat miehitystä. YK:n turvallisuusneuvosto vastusti miehitystä mutta antoi myöhemmin tukensa Yhdysvaltain väliaikaiselle hallinnolle Irakissa.

Myös Maailmanpankki, Kansainvälinen valuuttarahasto ja monikansalliset yritykset saavat Elfgreniltä ryöpytystä.

”Kansainväliset rahoituslaitokset edellyttävät tukensa vastineeksi, että kehitysmaa avaa markkinansa monikansallisille yrityksille kaupan esteiden poistamiseksi. Kansainväliset pörssiyritykset rikastuvat, eikä alkutuottajille jää juuri mitään. Minun maailmassani suuryrityksillä on eniten vaikutusvaltaa, ei Yhdysvaltain presidentillä, niin kuin monet ajattelevat.”

Elfgren lukee paljon, ja hänellä riittää vahvoja näkemyksiä.

Hän toteaa, että kasvavat tuloerot lisäävät maailmanlaajuista rikollisuutta. Kun häneltä kysyy siitä tarkemmin, hän listaa ”pahiksiksi” markkinoiden vapautumisen ja vapaakauppasopimukset, Yhdysvaltain dollarin vahvan aseman maailmankaupassa ja kehitysyhteistyön.

Hetkinen – siis kehitysyhteistyön?

Hän nyökkää ja aloittaa: ”Kun siirtomaa-aika päättyi, länsimaiset valtiot ottivat oikeuden puuttua toisen valtion asioihin kehitysavulla. Monet kehitysmaat, kuten Ruanda, pyrkivät parhaillaan eroon kehitysavusta, johon liittyy kontrolli ja riippuvuus.”

Kehitysmaiden riippuvuudesta on länsimaille etua, Elfgren huomauttaa.

”Kehitysmaiden köyhyys ja konfliktit hyödyttävät länsimaita. Meillä on puoli-ilmaiset raaka-aineet. Jos rajat yhtäkkiä suljettaisiin, olisimme käänteisessä tilanteessa kuin kehitysmaat: meillä on kyky tuottaa, mutta ei raaka-aineita.”

Ja vaikka kehitysapu hyödyttäisi köyhiä ihmisiä, apu voi mennä muista syistä hukkaan.

Hän ottaa kärjistäen esimerkiksi afrikkalaisen kylän, jossa tytöt pääsevät kehitysavun ansiosta kouluun ja asukkaille on rakennettu kaivo. Mutta: Mitä hyötyä on avusta, jos ylikansallinen yritys  tyhjentää viereisellä tontilla alueen pohjavedet?

”Mitä tarkoittaa oikeudenmukaisuus?” hän kysyy.

”Vastaus riippuu täysin siitä, kenen näkökulmasta tilannetta katsoo. Mikä on tärkeämpää, yksilön, yrityksen vai yhteiskunnan oikeus?”

Oma kehitysprojekti

Thomas Elfgren on puhunut tuntikausia, kun ovikello soi. Yksi hänen kuudesta adoptiolapsestaan, 29-vuotias John, astuu tyttöystävänsä kanssa olohuoneeseen.

Lapset Afrikasta ovat ”henkilökohtainen kehitysprojekti”, Elfgren selittää.

”Orvot saivat isän, ja minä halusin lapsia. Minkä sille rakkaudelle voi?”

Elfgren lähti Ruandaan yli viisikymppisenä, eronneena ja lapsettomana, joten nuoret aikuiset sopivat hyvin ”hänen ikäprofiiliinsa”. John, Morris, David ja James asuvat nykyisin Suomessa, opiskelevat ja käyvät töissä. Sisarukset Maryam ja Benjamin ovat edelleen Ruandassa.

He selvisivät, koska ehtivät paeta kansanmurhaa Ugandaan.

Nyt siellä vainotaan homoseksuaaleja – uskonnon siivittämänä.

”Jos olisin maailman diktaattori, kieltäisin kaikki uskonnot”, hän sanoo.

Adoptiolapset Ruandasta ovat Thomas Elfgrenin henkilökohtainen kehitysprojekti.
Adoptiolapset Ruandasta ovat Thomas Elfgrenin henkilökohtainen kehitysprojekti.

”En kuulu kirkkoon. Vastustan peräänantamattomasti kuolemanrangaistusta. Uskon, ettei rangaistuksen määrä korjaa ihmistä. Todellista pahuutta on, ja aidoimmillaan pahuus on sairautta, kuten sadismia. Mutta en voisi tehdä työtäni enkä olisi koskaan voinut mennä Ruandaan, ellei minulla olisi voimakasta käsitystä ihmisoikeuksista ja ihmisyydestä.”

Thomas Elfgrenin ideologia pohjautuu oikeudenmukaisuuteen ja ihmisoikeuksiin.

Ja jos hän olisi maailman diktaattori, ihmisoikeuksien julistus olisi ainoa moraalinen ohjenuora, jonka hän sallisi.

 

”Tunne siitä, että oikeus toteutuu, on tärkeämpää kuin länsimainen tapa mitoittaa tuomio teknisesti oikein. Sovinnon jälkeen ihminen voi elää todellisuudessa.”

 

THOMAS ELFGREN

IKÄ: 59

KOULUTUS: Poliisipäällystön virkatutkinto

PERHE: Eronnut, kuusi adoptiolasta

LUOTTAMUSTEHTÄVÄT: Sipoon kunnanvaltuutettu (rkp)

HARRASTUKSET: Lukeminen ja pohdiskelu

 

TEKSTI PÄIVI ÄNGESLEVÄ

KUVAT EEVA ANUNDI