Joulukuussa 1990 Ruandan hutujen nuorisojärjestö Interahamwe julkaisi Kangura-lehdessä hutujen kymmenen käskyä. Niistä kahdeksas kielsi hutuja tuntemasta sääliä tutseja kohtaan.
Huhtikuussa 1994 alkoi verilöyly, jossa surmansa sai yli 800 000 tutsia ja maltillista hutua. Tappamiseen syyllistyivät Interahamwen jäsenten lisäksi tavalliset hutut, jotka olivat omaksuneet pitkään jatkuneen vihakampanjan sanoman.
Ruandan kansanmurha on ääriesimerkki siitä, kuinka etninen vihanpito yleistyi 1990-luvun Afrikassa.
Suurin osa afrikkalaisista valtioista oli itsenäistynyt 1960-luvulla. Kolmen seuraavan vuosikymmenen aikana etniset jännitteet afrikkalaisissa valtioissa oli jotakuinkin onnistuttu patoamaan pakolla tai liudentamaan kansalaisia yhdistävällä kansallisuusaatteella. Osa johtajista oli myös luottanut yleisafrikkalaisuuteen eli siihen, että Afrikassa asuu vain afrikkalaisia.
1990-luvulla valtaosassa mannerta vallinneet yksipuoluejärjestelmät hajosivat ja antoivat tilaa uusille valtaryhmittymille. Monet niistä muodostuivat etnisten tai uskonnollisten ryhmien ympärille, ja ne alkoivat ajaa omaa etuaan.
Esimerkiksi Länsi-Afrikassa ryhdyttiin taistelemaan kullasta ja timanteista. Sodat levisivät naapurimaihin ja tekivät rajaseuduista pysyviä levottomuuspesäkkeitä. Pakolaiset sekoittivat entisestään paikallisia valtasuhteita, mikä kärjisti ongelmavyyhteä.
Samaan aikaan karjankasvattajat ja maanviljelijät kiistelivät viljelymaasta ja vedestä erityisesti kuivalla Sahelin alueella.
Afrikka näyttäytyi 1990-luvulla pitkään alkukantaisena heimosotien mantereena, vaikka samaan aikaan Euroopassakin tapettiin ihmisiä etnisin ja uskonnollisin perustein.
Kotiseudun asialla
torimyyjä
”Olen täysin keskiafrikkalainen. Henkisesti minulle on tärkeää, että olen myös heimoni (gbaya) edustaja.
En ole ikinä kohdannut sellaista tilannetta, jossa keskiafrikkalaisuuteni ja roolini heimoni jäsenenä olisivat ristiriidassa.
Viihdyn parhaiten heimoni edustajien kanssa – he ajattelevat samalla tavalla kuin minä.”
Vaikka Afrikassa näyttää nykyään rauhallisemmalta kuin aiemmin, etnisten ryhmien väliset jännitteet eivät ole täysin hälvenneet. Ne vaikuttavat niin politiikassa, taloudessa kuin ihmisten arjessa.
Esimerkiksi Keniassa vuoden 2007 presidentinvaalit päätyivät levottomuuksiin, joissa yli tuhat ihmistä kuoli ja sadattuhannet joutuivat tilapäisesti pakenemaan kodeistaan. Kikuju-heimoa edustanut presidentti Mwai Kibaki julistautui ennenaikaisesti vaalivoittajaksi, mikä suututti oppositioehdokkaan Raila Odingan luo-heimoon kuuluneet kannattajat.
Väkivaltaisuuksien jälkeen Keniassa on pyritty rakentamaan kansallista yhtenäisyyttä. Kansainvälinen rikostuomioistuin on myös jakanut tuomioita väkivallan lietsojille. Silti kenialaiset poliittiset puolueet ja äänestäjät järjestäytyvät edelleen etnisten ryhmien ja niiden asuinalueiden mukaisesti.
Professori Liisa Laakso Helsingin yliopistosta puhuukin etnoregionalismista. Se tarkoittaa, että poliitikot edistävät maan kansallisessa parlamentissa pikemmin oman heimonsa ja alueensa hyötyä kuin valtion yhteistä etua.
”Vaalien alla ehdokkaat lupaavat ääniä vastaan rakentaa kotiseudulle kouluja, sairaaloita ja teitä”, Laakso kuvailee ja muistuttaa, ettei käytäntö ole täysin vieras Suomessakaan.
Järjestelmän uudistaminen ei ole helppoa, Laakso toteaa. Enemmistövaalijärjestelmä takaa sen, ettei poliittisille vaihtoehdoille ole sijaa.
”Valtarakenteet ovat jäykkiä, ja liian monet hyötyvät nykyisestä järjestelmästä. Ehdokkaat ovat usein rikkaita, ja heillä on henkilökohtaista valtaa. Valtion rahalla he kasvattavat bisnestään kotiseudulla.”
kahvilatyöntekijä
”Sisimmässäni olen kristitty. Kun kuulen, että kristittyjä vastaan on hyökätty, näen uhreissa itseni. Ystäviä valitessa en katso uskontoa. Minulla on myös muslimiystäviä.”
Kauppaa vain omien kanssa
Myös Malawissa poliitikkojen on helpompaa turvata suosionsa vetoamalla oman etnisen ryhmänsä etuun kuin ajamalla kaikille malawilaisille yhteisiä asioita. Lisäksi etninen tausta ohjaa arkista kaupankäyntiä.
Apulaisprofessori Amanda Lea Robinson yhdysvaltalaisesta Ohion valtionyliopistosta on tutkinut paikallista maissikauppaa ja havainnut, että viljelijät myyvät mieluiten satonsa oman heimonsa jäsenille.
Robinson selittää omien suosimista luottamuksella.
”Kun valtio ei takaa luotettavaa talousjärjestelmää, viljelijät tukeutuvat omiinsa, jotta heitä ei huijattaisi. Kyse ei ole siitä, että he tietävät muiden olevan epäluotettavia vaan siitä, että he olettavat oman ryhmän jäsenten olevan luotettavia.”
Oman etnisen ryhmän asuinalueelle rajoittuva kaupankäynti on kuitenkin tehotonta ja hidastaa Malawin kokonaistalouden kehitystä. Sirpaloituneilla markkinoilla hyödykkeet liikkuvat hitaasti ja kalliisti. Niiden hinnat myös vaihtelevat suuresti.
Robinson muistuttaa, että sama ongelma vaivaa useimpia afrikkalaisia valtioita. Ne ovat kokonaisuutena monietnisiä, mutta valtaosa ihmisistä asuu yhden etnisen ryhmän asuttamalla alueella vailla yhteyttä toisiin ryhmiin.
”Se heikentää mantereen talouskasvua”, Robinson sanoo.
Sattumanvaraiset rajat
Jotta afrikkalaisten suhdetta omaan valtioon ja muihin etnisiin ryhmiin voi ymmärtää, on palattava takaisin siirtomaa-aikaan. Tuolloin päätettiin Afrikan valtioiden rajoista, etnisten ryhmien välisistä suhteista ja valtiorakenteesta.
johtaja
”Olen keskiafrikkalainen nainen. Uskonnolla ei ole minulle mitään merkitystä.
Banguilaisuuteni on minulle tärkeä asia. Tykkään kuitenkin työskennellä myös kyläläisten kanssa.
Kriisin aikana kansallistunteeni voimistuu. Joskus maanmieheni käyttäytyvät huonosti, mutta se nostaa minussa halun auttaa ja tunnen itseni entistä enemmän keskiafrikkalaiseksi.”
Afrikassa valtioiden nykyrajoista päätettiin pääosin vuosina 1884–1914, jolloin eurooppalaiset hallitsijat jakoivat mantereen omiksi etupiireikseen. Syntyneissä siirtomaissa ei juurikaan kiinnitetty huomiota paikallisiin hallintorajoihin, heimoyhteisöihin tai kielialueisiin.
Uudet rajat tarkoittivat, että siihen asti yhtenäinen etninen ryhmä saattoi hajaantua useiden siirtomaavaltojen alaisuuteen. Näin tapahtui esimerkiksi chewoille, joita nykyisin asuu Malawissa ja Sambiassa.
”Ihmiset vain päätyivät sattumanvaraisesti jommallekummalle puolelle rajaa, eikä heille syntynyt henkilökohtaista suhdetta valtioon”, Amanda Lea Robinson kertoo.
Valtio saattoi koostua myös lukuisista etnisistä ryhmistä, joilla ei ollut aikaisempaa kokemusta toisistaan. Esimerkiksi Nigeriassa elää nykyisin arviolta 250 etnistä ryhmää, joiden uskonnot, kielet ja hallintokulttuurit ovat keskenään hyvin erilaisia.
Paikoin mielivaltaisestikin laaditut maarajat periytyivät 1960-luvulla itsenäistyneille valtioille, joiden johtajat eivät niitä ryhtyneet muuttamaan. He pelkäsivät etnisten ryhmien välisiä kiistoja, ja vuonna 1963 Afrikan yhtenäisyysjärjestö OAU julisti valtiorajat koskemattomiksi.
myyjä
”Tunnen itseni eniten kristityksi. Toisena tulee kansallisuus.
Hädän keskellä kristinusko nousee entistä keskeisemmäksi.
Olemme eläneet pitkään muslimien kanssa rauhassa, mutta pidän Sélékan (muslimienemmistöinen kapinallisliike) jäseniä eläiminä.
En halua valehdella, en pysty enää olemaan muslimien kanssa ystävä.”
Säännöstä on poikettu vain, kun Eritrea irrottautui Etiopiasta vuonna 1991, Somalimaa Somaliasta vuonna 1998 ja Etelä-Sudan Sudanista vuonna 2011. Somalimaan itsenäisyyttä ei ole kansainvälisesti tunnustettu.
Hajota ja hallitse
Siirtomaaisännät hämmensivät etnisten ryhmien valtasuhteita suosimalla yhtä ryhmää toisen kustannuksella.
Ruandassa belgialaiset jatkoivat saksalaisten käytäntöä kohtelemalla tutseja ylempänä ja hutuja alempana rotuna. Käytäntöpohjautui brittiläisen tutkimusmatkailijan John Hanning Speken oppiin vuodelta 1863. Sen mukaan tutsit olivat korkeakastista haamilaista heimoa Etiopiasta ja hutut taas afrikkalaisia bantuja.
Haamilaisen teorian seuraukset tuntuivat 1990-luvulla. Teorian perusteella hutut halusivat karkottaa tutsit ulkopuolisina pois Ruandasta.
Ennen siirtomaa-aikaa tutsit ja hutut erottautuivat toisistaan lähinnä siten, että tutsit olivat karjanomistajia ja hutut maanviljelijöitä. Karja oli maata arvokkaampaa, joten tutsit muodostivat paikallisen talouseliitin.
Ruandan etninen jako sinetöityi 1930-luvulla, kun belgialaiset ottivat käyttöön ”etnisen kortin”. Sen perustana oli väestönlaskenta, jonka mukaan maassa oli 14 prosenttia tutseja, 85 prosenttia hutuja ja yksi prosentti twai-heimoon kuuluvia.
opiskelija
”Tunnen itseni ennen kaikkea keskiafrikkalaiseksi. Esimerkiksi minulle uskonto ei merkitse kovin paljoa. Kansallistunne korostuu, kun maamme osallistuu urheilukisoihin tai kun olen ulkomailla. Olen kotoisin maan pohjoisosista, ja nyt kun maassamme on kriisi, minua pidetään ulkomaalaisena. Olen itse muslimi, mutta minulla on ystäviä myös muista uskontokunnista ja heimoista sekä ulkomailta. Tyttöystäväni on kongolainen. Kohtaan kaikki ihmiset ensisijaisesti ihmisinä.” Kuva: Martti Penttilä
Aina 1950-luvulle asti belgialaiset suosivat hallinnossaan tutseja, kunnes he ryhtyivät tukemaan hutuenemmistöä.
Keniassa taas britit kehittivät voimakkaasti kikujujen asuinalueita pääkaupunki Nairobin ympäristössä. Samalla he kouluttivat ja työllistivät kikujuja enemmän kuin muita etnisiä ryhmiä.
Yhä tänään kikujut ovat Kenian vaikutusvaltaisin heimo, joka on hallinnut ja suosinut omiaan vallanjaossa aina maan ensimmäisestä presidentistä Jomo Kenyattasta lähtien.
Tansaniassa sen sijaan saksalaisten ja brittien tärkein siirtomaaperintö on yleinen kehittymättömyys, Liisa Laakso sanoo.
”Kehitys ja modernisaatio ovat stressaavia ja konfliktiherkkiä prosesseja. Aina yksi ryhmä saa enemmän valtaa kuin toinen, ja siitä syntyy esimerkiksi maanomistuskiistoja. Tansania on välttynyt kaikelta tältä.”
Tansanian ensimmäinen presidentti Julius Nyerere ei myöskään suosinut omaa heimoaan poliittisissa nimityksissä ja viroissa. Tansania onkin yksi harvoista vahvan kansallisen identiteetin afrikkalaisista valtioista, jonka puoluejärjestelmä ei edelleenkään pohjaa etniseen ryhmäjakoon.
Valtioita vain paperilla
kauppias
”Keskiafrikkalaisuus on minulle tärkeä asia, mutta eniten minuun vaikuttaa tällä hetkellä ammattini, sillä se takaa elantoni.
Kauppiaana en voi valita, kenen kanssa vietän aikaani. Työskentelen paljon muun muassa ulkomaalaisten ihmisten kanssa.
En tee eroa ihmisten välillä. Sinäkin, valkoinen mies maassani, olet samanlainen kuin me muut. Tällä hetkellä olen surullinen, koska maamme on jakautunut kristittyihin ja muslimeihin.”
Ehkä vaikuttavin siirtomaa-ajan perintö Afrikassa on toimintakyvyltään ja oikeutukseltaan heikko valtio.
Kun eurooppalaiset valtiot saivat vuosisatojen ajan rakentua yhden tai useamman kansan, kulttuurin ja kielen perustalle, Afrikassa valtiot perustettiin pakolla ja nopeasti yksinomaan edistämään siirtomaavaltojen taloudellista ja poliittista hyötyä.
Turvallisuuskoneisto ei suojellut afrikkalaista väestöä, eikä kerätyillä veroilla rahoitettu afrikkalaisten kouluja, sairaaloita eikä sosiaaliturvaa. Oikeuslaitos toimi useimmiten paikallisia vastaan, ja taloushallinto varmisti raaka-aineet suorinta reittiä mantereelta Eurooppaan.
Afrikka-tutkija Ricardo René Larémont toteaa, että monet afrikkalaiset valtiot ovat yhä valtioita vain kansainvälisissä sopimuksissa, sillä ne eivät kykene huolehtimaan valtion tehtävistä alueellaan.
Turvallisuus jää takaamatta ja palvelut tuottamatta, kun valtiolta puuttuu rakenne, päämäärä ja kansalaisten luottamus. Tällöin valtatyhjiötä ryhtyvät täyttämään erilaiset ryhmät, joita saattaa yhdistää etninen tausta, kotiseutu tai uskonto.
”Kun valtio on heikko, ihmiset hakevat turvaa ja palveluita muualta. Valtiosta tulee kamppailun väline, jota kukin ryhmä haluaa hallita omilla ehdoillaan”, Liisa Laakso sanoo.
Esimerkkeinä hän mainitsee Malin, Nigerin ja Pohjois-Nigerian, joissa ihmiset hakevat turvaa islamista.
Amanda Lea Robinson huomauttaa, että ihmiset turvautuvat omaan etniseen ryhmäänsä, kun heidän arjessaan ei ole muita vaihtoehtoja. Monet palaavat kotikyläänsä viimeistään eläkeläisinä.
koululainen
”Olen ensisijaisesti kaupunkilainen. En välitä uskonnosta tai heimosta, keskiafrikkalaisuudella on toiseksi eniten merkitystä.
Kun olen maaseudulla, ihmiset huomaavat olemuksestani, että olen Banguista. He alkavat käyttäytyä seurassani eri tavalla. Minä yritän puolestaan käyttäytyä heidän tavoin.
Kaupunkilaiset kouluttautuvat maalaisia useammin ja sivistyvät. Kaupunkilaisena kohtaan myös ihmisiä eri kulttuureista. Jos tutustun esimerkiksi vähemmän koulutettuun ihmiseen, yritän jakaa tietoani.
Ystäväni omaavat samanlaisen taustan kuin minäkin. Monet heistä ovat koulukavereitani.”
”Kyse on sosiaaliturvasta. Kotikylässä on ihmisiä, jotka eivät käännytä pois huonossakaan tilanteessa.”
Kattava kansallistunne
Minkälainen sitten olisi toimiva afrikkalainen valtio?
Liisa Laakson mielestä Afrikan ongelmana on se, että osa valtioista on liian suuria, kuten Nigeria. Alueiden itsenäistyminen ei ole ratkaisu, koska ne eivät olisi taloudellisesti elinkelpoisia.
Ratkaisu ei ole myöskään eurooppalainen kansallisvaltiomalli. Laakson mielestä se ei toimi afrikkalaisessa kontekstissa, jossa ihmisten identiteetit ovat päällekkäisiä ja limittäisiä.
Liittovaltio on mahdollinen ratkaisu mutta edellyttää tarkkaa vallanjakoa keskushallituksen ja osavaltioiden kesken. Kysymyksiä on paljon: kuka hallitsee verotuloja ja luonnonvaroja, kuka ratkaisee mahdolliset kiistat, kuka järjestää kansalaisten peruspalvelut?
”On kehitettävä paikallishallintoa ja lisättävä alueellista yhteistyötä. Rajaseuduilla tulisi sopia liikkumavapaudesta, passeista, tulleista ja omaisuudesta”, Laakso sanoo ja viittaa muiden muassa Sahelin alueen paimentolaisiin.
Ricardo René Larémont korostaa monietnistä valtiota, jonka kansallistunne yhdistää etniset ryhmät, uskonnot ja kulttuurit. Hän huomauttaa, että kyse on poliittisesta valinnasta: huolitaanko kaikki mukaan vai suljetaanko joku pois?
autonkuljettaja
”Olen sataprosenttisesti keskiafrikkalainen, mutta olen myös Banguista (pääkaupunki), eli olen kaupunkilainen. Keskiafrikkalaisuuteni korostuu, kun ylitän esimerkiksi Kongon demokraattisen tasavallan rajan.
Tunnen maaseudulla oloni hieman vieraaksi, sillä pienemmillä paikkakunnilla ollaan hyvin ylpeitä kotipaikasta. En kuitenkaan peittele banguilaisuuttani.
Vietän aikaani pääasiassa muiden banguilaisten kanssa, mutta hyvä käytös riittää usein siihen, että jostain ihmisestä tulee ystäväni. Kriisin aikana olen varovainen tavatessani ulkomaalaisia.”
”Vahvassa valtiossa voi olla vahvoja heimoidentiteettejä. Silti kansallisvaltion testi on se, että poliittinen mobilisaatio on mahdollista muulla kuin heimoidentiteetillä. Jos kompromissit eivät ole mahdollisia, tilanne herkistyy ja konfliktit kärjistyvät”, Laakso sanoo.
Amanda Lea Robinson muistuttaa, että vahva valtiollinen identiteetti vähentää ihmisten tarvetta turvautua muihin identiteetteihin ja varsinkaan syrjiä muita niiden perusteella.
Yhdistävä identiteetti auttaa ihmisiä myös luottamaan muihin kuin omaan ryhmäänsä.
”Jos on chewa ja mieltää itsensä malawilaiseksi, luottaa chewojen lisäksi tumbukoihin ja muihin ryhmiin. Yhdistävä kansallistunne laajentaa luotettavien ihmisten joukkoa”, Robinson sanoo.
Yhteinen kansallistunne voi syntyä ajan kanssa tai pakolla, kuten Ruandassa, jossa on tätä nykyä vain ruandalaisia.
LÄHTEITÄ: Larémont, Ricardo René (toim.). Borders, Nationalism and the African State. Lynne Rienner Publishers, 2005, ja Schraeder, Peter J. African Politics and Society. A Mosaic in Transformation. Thomson Wadsworth, 2004.
Kenian nykytilanteesta on haastateltu lisäksi toimittaja Evans Wafulaa.
TIINA KIRKAS
KUVAT MARTTI PENTTILÄ
