Riina Hassi oppi Etiopiassa rakentamaan lastensuojelun rakenteita sen sijaan, että hän pelastaisi yksittäisiä lapsia.
”Ilmoittauduin YK:n vapaaehtoiseksi ja sain työtarjouksen YK:n lastenjärjestön Unicefin Etiopian-maatoimistosta. Se tuntui kuin lottovoitolta, sillä puolisoni on etiopialainen.
Olin opiskellut sosiaalityötä ja työskennellyt lastensuojelun avohuollon sosiaalityöntekijänä. Vaihdoin oikeustieteeseen, koska työn palkkaus, urakehitys ja arvostus ovat sosiaalityötä parempia. Unicefissa aloitin lastensuojelun asiantuntijana ryhmässä, joka ehkäisee lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, ja olin paljon tekemisissä yleisen syyttäjän toimiston kanssa.
Ensimmäiset seitsemän kuukautta kului ihmetellessä.
”Yritin hahmottaa Etiopiaa, Afrikan toiseksi väkirikkainta maata, jonka yhdeksän osavaltiota ovat kuin itsenäisiä valtioita. Maa oli myllerryksessä, ja etniset väkivaltaisuudet lisääntyivät.”
Yritin hahmottaa Etiopiaa, Afrikan toiseksi väkirikkainta maata, jonka yhdeksän osavaltiota ovat kuin itsenäisiä valtioita. Maa oli myllerryksessä, ja etniset väkivaltaisuudet lisääntyivät. Myös maatoimiston organisaatio meni uusiksi, ja siirryin työskentelemään Unicefin ja Britannian kehitysyhteistyöviraston DFID:n rahoittamaan lastensuojelun ohjelmaan, jota toteutettiin viiden osavaltion pakolaisleireillä.
Ohjelman tarkoituksena oli kaventaa paikallisen väestön ja pakolaisten välistä kuilua. Työni oli pitkälti byrokraattista, pääasiassa kenttätyön suunnittelua ja raportointia.
OPIN PALJON itsestäni ja järjestötyöstä. Kerron siitä esimerkin. Unicefin ulkopuolinen konsultti palasi kenttämatkalta Etiopian ja Somalian rajalta ja kertoi, että paikalliselle poliisipisteelle oli saapunut neljäkymmentä lasta laittomasti, vailla mitään suojaa.
Sosiaalityöntekijä minussa heräsi. ”Eikö kukaan auta”, parkaisin.
Näin silmissäni lapset, jotka olivat vaarassa joutua pahoinpidellyiksi tai raiskatuiksi. Lähiesimieheni huomasi hätäännykseni ja totesi: ”Et voi vain mennä sinne, eikä Unicefilla ole keinoja pelastaa yksittäisiä lapsia. Uhreja jää aina systeemin rattaisiin.”
Tajusin kyllä, mitä hän minulle opetti.
KUN OLEN töissä Unicefilla, edustan YK:ta ja Unicefia. Minun pitää ymmärtää, millä mandaatilla järjestö toimii ja millä tasolla työskentelen.
Unicefin kaltaiset kansainväliset järjestöt eivät ryhdy sammuttamaan yksittäisiä tulipaloja, kuten sosiaalityöntekijät. Isot järjestöt tekevät pitkäjänteistä työtä lastensuojelujärjestelmän kehittämiseksi, jotta apua saisi paikallisesti ja nopeasti. Alaikäiset rajanylittäjät eivät myöskään kuulu Unicefin vaan Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön IOM:n työkenttään.
Järjestötyössä on hyväksyttävä, ettei ruohonjuuritasolla voi sooloilla. Ilokseni kuulin, että konsultti oli ilmoittanut lapsista IOM:n paikallistoimistolle.”
TEKSTI PÄIVI ÄNGESLEVÄ KUVA SAMULI SIIRALA
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
