Kiina vahvistaa talouskasvuaan hankkimalla Afrikasta raaka-aineita, etenkin öljyä. Vastineeksi se tarjoaa edullista lainaa ja rakentaa mantereelle teitä, voimaloita ja satamia.
Toisin kuin läntiset avunantajat, Kiina ei vaadi afrikkalaisilta taloudellisia eikä poliittisia uudistuksia. Sen sijaan se korostaa yhtä ulkopolitiikkansa peruspilaria eli puuttumattomuutta muiden valtioiden sisäisiin asioihin. Yhteistyön ainoa ehto on hyväksyä yhden Kiinan politiikka.
Yhä useammin Kiina joutuu kuitenkin toimimaan poliittisesti epävakaissa maissa, joita koettelevat sisäiset aseelliset konfliktit. Ne uhkaavat suoraan Kiinan taloudellisia etuja ja sen kansalaisten henkeä. Miten Kiina onnistuu turvaamaan intressinsä levottomuuksien keskellä ilman, että se puuttuu maiden sisäisiin asioihin? Helsingin yliopiston tutkija Obert Hodzi tarkastelee Kiinan viimeaikaisia valintoja kirjassaan The End of China’s Non-Intervention Policy in Africa.
Kirjan nimi jo viittaa siihen, että Kiina on joutunut joustamaan puuttumattomuuden periaatteestaan.
Esimerkiksi Libyassa kiinalaisilla oli mittavia bisneksiä öljy-, rakennus- ja televiestintäalalla, kun Muammar Gaddafin valta alkoi horjua vuonna 2011. Kun Gaddafista ei ollut suojelemaan kiinalaisten liiketoimintaa eikä työntekijöiden henkeä, Kiina myöntyi tukemaan hallinnon vastaisia pakotteita YK:n turvaneuvostossa. Se myös salli lentokieltoalueen perustamisen Libyaan.
Malissa ja Etelä-Sudanissa kiinalaiset neuvottelivat konfliktien osapuolten kanssa ja pyrkivät varmistamaan liiketoimiensa jatkumisen aseellisista selkkauksista huolimatta.
Seuraavina vuosina Malissa ja Etelä-Sudanissa kiinalaiset neuvottelivat konfliktien osapuolten kanssa ja pyrkivät varmistamaan liiketoimiensa jatkumisen aseellisista selkkauksista huolimatta. Kiina myös tuki Ranskan sotilaallista interventiota Maliin. Molempiin maihin Kiina lähetti sotilaitaan rauhanturvatehtäviin.
Kaikissa kolmessa tapauksessa Kiina kuitenkin julkisesti tuomitsi ulkopuolisten sekaantumisen maiden sisäisiin asioihin.
Hodzi muistuttaakin, että Kiina haluaa säilyttää maineensa valtiona, joka ei puutu muiden maiden asioihin. Samaan aikaan se hyötyy muiden toimijoiden interventioista konfliktimaihin, joissa sillä on mittavia taloudellisia intressejä.
TEKSTI TIINA KIRKAS
