Leikkaukset kehitysavusta olisivat lyhytnäköisiä, mutta Suomen pitäisi entistä tehokkaammin yhdistää avussaan julkista ja yksityistä rahaa.
Viimeisen viiden vuoden aikana 7–8 maailman kymmenestä nopeimmin kasvavasta valtiosta on tullut Afrikasta. Sadat miljoonat ihmiset ovat päässeet pois äärimmäisestä köyhyydestä ja Afrikka on noussut lähes Kiinan veroiseksi kasvun veturiksi.
Tärkein syy elintason kasvuun kehitysmaissa on yksityissektorin rahoitus. Tuottavin julkinen rahoitus on suuntautunut lainsäädännöllisiin hankkeisiin, jotka ovat vähentäneet toimintaympäristöön liittyviä riskejä, kuten korruptiota, ja tehneet kehitysmaista turvallisia sijoituskohteita.
IFC malliesimerkkinä
Esimerkki onnistuneesta yksityisen sektorin rahoituksesta on yli 50 vuotta sitten perustettu Maailmanpankkiin kuuluva Kansainvälinen rahoitusyhtiö IFC (International Finance Corporation). IFC tukee yksityisen sektorin sijoituksia kehitysmaihin.
Sijoitukset toimivat markkinoiden ehdoilla ilman hallitusten takauksia ja ne ovat onnistuneet yli odotusten. IFC:n osakepääoma on noussut yli kymmenkertaa suuremmaksi kuin kehitysyhteistyövaroista sisään maksettu alkuperäinen pääoma. Oikea sijoittaminen ja tuki kehitysmaissa ovat tuottaneet sekä voittoa että edesauttaneet maiden kehitystä.
Mainittakoon, että IFC on ollut aikoinaan aktiivinen myös Suomessa. Kun luottokelpoisuutemme 1960–70-luvuilla oli vielä heikko, saivat esimerkiksi sellaiset yhtiöt kuin Marimekko ja Huhtamäki kasvuunsa pääomaa IFC:n toimesta.
Uusia rahoitusmalleja
Euroopan valtiot ovat historiallisesti antaneet yli 60 % globaalista kehitysavusta. Valtiot ovat viime vuosina velkaantuneet, joten on vaikeaa nähdä avun lisääntyvän tulevaisuudessa.
Finanssikriisin ja uusien pankkisääntöjen myötä eurooppalaiset pankit esimerkiksi Afrikassa joutuvat leikkaamaan lainoitusta ja lähtemään markkinoilta. EU-maat ovatkin kehittämässä uusia rahoitusmalleja, joissa samalla kehitysrahalla saadaan enemmän tuottoa yhdistämällä julkista rahoitusta yksityisiin lahjoituksiin tai sijoituksiin. PPP-mallit (Public-Private Partnership) yleistyvät infrastruktuuriprojekteissa, terveydenhuollossa ja jopa koulutuksessa.
IFC-vuosien aikana vakuutuin siitä, että yksityiset sijoitukset kehitysmaihin antavat tuottoa, joka kattaa sijoitusriskin ja tuottaa keskipitkällä aikavälillä paremmin kuin kehittyville markkinoille sijoitettu pääoma.
Viime vuosina olen ollut mukana perustamassa Atlas Maraa, josta on kehittynyt ainutlaatuinen Afrikan pankkitoimintaan keskittyvä sijoitusyhtiö. Atlas Mara on vuoden aikana sijoittanut Afrikkaan noin 750 miljoonaa dollaria. Sen pankkien tase lähentelee jo 10 miljardin dollarin luokkaa – rahoittaen tuottavaa toimintaa, jota ei muuten tapahtuisi.
Kolmijako kehitysyhteistyövaroihin
Suomessa on paine leikata kehitysapua, mutta leikkaukset ovat lyhytnäköisiä ja vahingollisia. Suomen pitäisi kuitenkin arvioida uudelleen kehitysrahojensa käyttöä. Yksityissektorin mukaantulo on mullistanut pelikentän, eivätkä vanhat reseptit enää päde.
Suomen pitäisi kehittää raami, jolla kehitysprojektien kehitystuottoa mitataan. Ilman mittaamista ei saada selville, mikä toimii ja mikä ei. Suomen pitäisi myös seurata EU:n yrityksiä PPP-projekteissa, eli yhdistää julkista ja yksityistä rahaa. Tällöin julkinen raha saadaan tuottamaan moninkertaisia hyötyjä. Yksityissektorin kauppaa ja sijoituksia kehittyviin maihin pitäisi kehittää voimakkaasti Finnfundin, Finnveran ja muiden julkisrahoitteisten laitosten avulla.
Rahat pitäisi selkeästi jakaa katastrofiapuun, julkiseen apuun ja PPP-toimintoihin. Vaikka Suomi saa katetta vain PPP-strategiasta, kansainvälinen yhteisö odottaa Suomen pysyvän mukana perinteisessä kehitysyhteistyössä sekä katastrofiavussa.
