Kehitysapu on termi, josta kehitysyhteistyön piirissä on pyritty eroon jo pitkään. Se kalskahtaa ikivanhalta ja tuo mieleen Kalle Holmbergin ja Kaj Chydeniuksen Kehitysapu Go-Go -renkutuksen vuodelta 1969 – tai rokkareiden suurkonsertit nälkäisten hyväksi. Kuvassa Bono ja Paul McCartney Live8:ssa 2005.

Eniten termissä nyppii valtahierarkia ja siihen liittyvä ylimielisyys: me tässä vähän autellaan noita avuttomia raukkoja, kun tiedetään paremmin ja ollaan muutenkin yleviä.

Myös vastaanottajapäässä on vähitellen uskallettu sanoa, että auttajan ja autettavan roolit ja niihin liittyvä asennemaailma ovat aika tympeät ja ottavat päähän. Yksi tämän blogin ensimmäisiä tekstejä käsitteli sitä, miten Afrikan hipsterit inhoavat apua ja tekevät pilkkaa auttajista.

”Apu” nähdään ylimielisenä, jopa rasistisena laastarien liimaamisena, jossa valkoiset pelastajat tulevat ja luulevat tietävänsä paremmin, kirjoitin silloin.

Nykyään puhutaan mieluummin tasavertaisesta kehitysyhteistyöstä ja ihmisistä köyhemmissä maissa oikeudenhaltijoina ja aktiivisina kansalaisina, jotka haluavat parantaa elinolojaan. Kehitysyhteistyöhankkeet pyritään rakentamaan yhdessä, ja ideaalisti kaikki osapuolet oppivat ja muuttuvat niiden aikana.

Kehitysyhteistyö vertautuu terminä kätevästi myös kaupalliseen yhteistyöhön, mitä monien maiden kanssa yhä enemmän harjoitetaan. Monet keskituloiset maat kuten Kiina tai Brasilia puhuvat erilaisista ja uudenlaisista yhteistyön muodoista köyhempien maiden kanssa.

Kehitysapu on kätevä lyhennys

Kuitenkin sana ”kehitysapu” ei halua tulla kuopatuksi, vaan sinnittelee vuosikymmenestä toiseen. Käytän sitä itsekin, sillä se on kätevä ja lyhyt. Otsikossa voi jopa sanoa ”apu” kolmella kirjaimella.

Kun suomen pitkät yhdyssanat kohtaavat byrokraattisen kielen, syntyy helposti sanahirviöitä. Kehitysyhteistyö on jo aika pitkä sana, mutta entäpä kehitysyhteistyömäärärahat ja kehitysyhteistyöstrategia?

Selvyyden ja luettavuuden tähden lyhyemmät sanat ovat usein helpompia yleiskielessä.

Kehitysapu on myös teknistä laskemista

Kehitysapu on myös rahaa. Sen käyttöä sääntelee OECD:n kehitysapukomitea DAC, joka määrittelee, minkä saa laskea kehitysavuksi, tai kehitysyhteistyörahoiksi.

DAC:lla on lista maista, joille annettavat resurssit saa laskea viralliseksi avuksi, ja sillä on kriteerit, joilla määritellään, millainen tuki on tilastoihin kelpaavaa apua.

Se on byrokraattinen viidakko, johon liittyy valtioiden välisiä suoria suhteita (kahdenvälinen kehitysyhteistyö), kansainvälisiä järjestöjä kuten YK (monenkeskinen kehitysyhteistyö), finanssisijoituksia, päästökauppaa, pakolaisten vastaanottamisesta aiheutuvia kuluja ja niin edelleen.

Välillä puhutaan ”virallisesta” ja ”varsinaisesta” kehitysyhteistyöstä. Vähän yksinkertaistaen viralliseen kuuluu kaikki, mikä DAC:lle raportoidaan, ja varsinaiseen ulkoministeriön kautta ”oikeaan” kehitysyhteistyöhön menevä apu. Muiden ministeriöiden kauttakin menee ihan hyvää apua, esimerkiksi valtiovarainministeriöstä maksetaan suoraan Suomen osuuden EU:n kehitysyhteistyöstä. Mukana on toki vähän laadullisesti kyseenalaisempiakin avun muotoja, mutta palataan niihin toiste.

Entäpä kehityspolitiikka?

Ulkoministeriössä oli ennen kehitysyhteistyöosasto. Se on nykyään kehityspoliittinen osasto.

Koko kehitysajattelussa myös ”kehitysyhteistyö” alkaa olla vähän vanhahtavaa, koska on jo kauan sitten ymmärretty, että myös varsin pienen kehitysavun lisäksi kehitykseen vaikuttaa niin moni muu asia kaupasta verotukseen, ilmastoon, väestöpolitiikkaan, ja niin edelleen.

Siksi monessa yhteydessä puhutaan nykyään kehityspolitiikasta ennemmin kuin tekniseksi mielletystä yhteistyöstä tai avusta. Politiikka on monipuolista ja aktiivista, ja kehityspolitiikan tavoitteet tulisi ottaa huomioon myös muilla politiikan aloilla.

Onko valtakuvio muuttunut?

Mutta muuttuuko maailma lopulta sillä, että muutamme sanoja? Varmaan jollain aikavälillä ja jollain vauhdilla, mutta kuten tutkija Jonathan Glennie huomautti jo yli vuosikymmen sitten käydessään tätä samaa termipohdintaa, ei valtarakenne kehityspolitiikassa ole muuttunut sanojen myötä.

”Rikkaat maat (vanhat ja uudet) tekevät edelleen päätöksensä moninaisten intressien, ideologioiden ja hyväntekeväisyyden pohjalta niin kuin ne ovat aina tehneet. Tarvitaan muutakin kuin edistyksellisiä julistuksia, jotta kansainvälisiin suhteisiin sisältyvät valtasuhteet muuttuvat”, hän kirjoitti The Guardianissa.

Uskon, että monet ihmiset tällä alalla aidosti pyrkivät tasa-arvoiseen kumppanuuteen toisten maiden ja toisten ihmisten kanssa. Silti taitaa olla niin, että rikkaat maat tekevät omat kehitysyhteistyöstrategiansa ja punnitsevat painopisteensä. Usein köyhistä maista edelleen tuntuu siltä, että rikkaat sanelevat ja käyttäytyvät ylimielisesti.

Ja monet sellaiset poliitikot, jotka eivät ole vihkiytyneet kehityspolitiikkaan, kuvittelevat edelleen tietävänsä, miten köyhiä maita olisi syytä auttaa, tai olla auttamatta.

Siinä mielessä ”kehitysapu” kuvaa edelleen nykytilaa paikoitellen ihan hyvin, ikävä kyllä.

Kuva: Andy MacLarty / Wikimedia Commons