Miten käy kehitysliikkeen?

Kehitys-Salminen-blogin viimeiseksi jäävässä tekstissä Esa Salminen pohtii, tarvitaanko solidaarisuutta enää mihinkään.

Tapasin vanhoja ystäviäni niin sanotusta kehitysmaaliikkeestä erään säätiön ihanilla kesäjuhlilla äskettäin.

Tunnen heidät alun perin töiden kautta kehitysjärjestöistä, mutta heistä on sittemmin tullut ilmastonmuutoksen asiantuntijoita ja aktiiveja ilmastoon ja luontokatoon liittyvissä taisteluissa.

”Kehitysmaaliikettä ei enää ole”, sanoi yksi.

”Globaali oikeudenmukaisuus ei enää kiinnosta ketään, eikä sillä pysty perustelemaan mitään.”

Tätä jäimme puimaan pitkäksi aikaa.

Taitaa olla totta, että solidaarisuuteen nojaavaa, vahvaa kehitysmaaliikettä ei Suomessa enää ole, ainakaan sillä tavoin kuin oli joskus 25 vuotta sitten, kun keräsimme nimiä Jubilee-vetoomukseen, protestoimme kidutuslaiva Esmeraldan visiittiä Helsinkiin ja vaadimme kehitysyhteistyöhön nollaseiskaa.

Voi olla, että se liike on voimansa kadottanut, ja onhan ”auttamisessa” mukana sellaista alentuvaa ylenkatsetta, joka tuntuu nykyään aika tunkkaiselta. Olkoonkin, että liikkeessä ei ole puhuttu mistään niin paljon kuin tasa-arvoisesta kumppanuudesta eli nykykielellä dekolonisaatiosta, mutta se olisi toisen tekstin paikka, eikä aikaa enää ole.

Suurin aktivismi ja toiminta Suomessa ovat joka tapauksessa siirtyneet ilmasto- ja luontokatopuolelle. Kehitysyhteistyötä tekevät ammattimaiset järjestöt ja virkamiehet ilman kovinkaan laajaa aktivistien tai muiden vapaaehtoisten tukijoukkoa yhteiskunnassa.  Virkamiehistynyt kehitysliike ei mobilisoi ihmisiä niin hyvin kuin ilmastonmuutos ja luontokato – nämä osuvat enemmän jokaisen omaan nilkkaan, joten ehkä se saa liikkeelle paremmin.

En ole niin ihan niin kyyninen kuin ystäväni siitä, etteikö globaali oikeudenmukaisuus kiinnostaisi ketään, mutta vähäiseksi puheenvuorot siitä jäävät, muutamien ammattimaisten järjestöjen tiedotteiden harteille.

Onko luontokato solidaarisempi?

Siitä olimme hetken aikaa samaa mieltä, että luontokato koskee koko maapalloa, ja luontokadon vastaisissa toimissa puhutaankin koko pallosta. Ekosysteemeistä kaikkialla. Ehkä siinä on globaalin solidaarisuuden jatkaja?

Mutta, kysyin, kiinnostavatko luontokatoaktiiveja enemmän kaikki muut lajit kuin ihmislaji?

Solidaarisuuden arvoihin kuului jakamaton ihmisarvo, ihmisten elinolojen parantaminen ja kurjuuden lievittäminen.

Toinen ystäväni sanoi, että eiväthän ihmispopulaatiot voi elää, jos luontokato ympärillä vie elinolosuhteet. Totta, mutta nähdäänkö tässä liikkeessä ”ihmismassat” ensi sijassa arvokkaina toimijoina – vai osana ongelmaa, joka aiheuttaa luontokatoa etupäässä muille lajeille? Ovatko etelän ihmiset tässä yhteydessä metsää kaatavia ja luontoa saastuttavia pahiksia, ja salaisesti voitaisiin harkita, että ihmisoikeudet voisivat oikeastaan vähän joustaa isompien ongelmien tieltä?

Kuulenko Pentti Linkolan jossain hymyilevän hiljaa?

Onko globaalia uteliaisuutta?

Jos globaali solidaarisuus on mennyttä aikaa, menetetäänkö samalla globaali uteliaisuus ja halu ymmärtää suurta ja ihmeellistä maailmaa?

Edes alan opiskelijat eivät enää halua matkustaa, joten käännymmekö me yhteiskunnallisessa aktivismissammekin sisäänpäin? Hoidetaan täällä omaa leiviskäämme, pienennetään päästöjä ja vaikutetaan kabinetteihin Brysselissä ja yrityksiin päämajatasolla.

Maailmaa paljon kiertänyt ystäväni mietti, että ehkä lapset pitäisi kerran elämässään viedä katsomaan, millaista jossain toisella puolen maailmaa on. Tai ehkä ei. Lentäminen kuitenkin aiheuttaa kauheasti päästöjä – ja rikkain prosentti niistä päästöistä puolet.

Ymmärrän ilmastopointin, eihän se oli solidaaristakaan lennellä, jos sillä aiheutetaan tuskaa muille.

Mutta silti tuntuu surulliselta, jos on niin, että maailma, sen ihmiset ja kulttuurit eivät kiinnosta.

Meistä riippumatta Afrikan, Latinalaisen Amerikan ja Aasian ihmiset kyllä menevät eteenpäin, verkostoituvat keskenään ja kasvattavat vaikutusvaltaansa. Eurooppaa taidetaan niissä piireissä pitää vähän vanhana maailmana, jolla ei ole niin kauheasti merkitystä.

Se on tietenkin heidän oikeutensa. Mutta onko se meille ok? Olemmeko me ihan tyytyväisiä täällä pienessä kuplassamme?

Suomi toki moninaistuu, ja ilmastoliike on ihailua herättävällä tavalla antirasistinen. Nuoret kasvavat maahan, jossa hyvinkin erinäköiset ihmiset ovat suomalaisia. Mutta kuinka elävät linkit heillä on kaikkien heidän kaveriensa vanhempien mahdollisiin lähtömaihin? Moninaisempi Suomi ei välttämättä ole paljoakaan kosmopoliittisempi kuin impivaaralainen Suomi, jos meitä kiinnostaa vain Suomi. Sopivasti Kehitys-Utveckling -lehden kanssa samaan aikaan loppuu tuki järjestöjen viestintä- ja globaalikasvatustyölle.

Olemmeko me globaalin oikeudenmukaisuuden entiset aktivistit mennyttä maailmaa? Vähän niin kuin runoilija Per Gessle kirjoitti:

I wake up lonely, this air of silence

In the bedroom and all around

(…)

It must have been love but it’s over now

It must have been good but I lost it somehow

Pitkään mietin, että tämä Kehitys-Salmisen jäähyväisblogi loppuisi noihin sanoihin. Mutta eivät asiat tietenkään näin mustavalkoisia ja surkeita ole.

Globaalin oikeudenmukaisuuden puolesta tehdään edelleen työtä, eikä se väärin ole, että työ on ammattimaistunut. Tunnen kymmenittäin, varmaan sadoittain alalle omistautuneita ihmisiä. Ja monet muutkin tekevät globaalista maailmasta parempaa.

Finnwatch tarkkailee yritysten toimintaa, entiset aktivistit toimivat muun muassa tutkijoina, virkamiehinä ja opettajina. Ja nuorten ilmastoliike on hyvin kansainvälisesti verkottunut. Sen piiristä on jopa noussut uudelleen kampanja globaalin etelän velkojen mitätöimiseksi. Opiskelijat osoittavat mieltään Gazan kauheuksien loppumiseksi, ja alkuperäiskansat kehittävät globaaleja verkostojaan ja kampanjoitaan.

Ehkä nuoriso ei olekaan ihan pilalla. Ehkä monen rinnassa sittenkin sykkii solidaarinen sydän, vaikka meidän vanha liikkeemme onkin ainakin hetkellisesti kanveesissa.

Tähän päättyy Esa Salmisen pitämä Kehitys-Salminen-blogi. Kirjoittaja kiittää lukijoita seitsemän vuotta ja 251 tekstiä kestäneestä matkasta. Kuva tähänkin on luotu Midjourney-tekoälyllä.

1 kommentti on “Miten käy kehitysliikkeen?”

  1. Iina Soiri

    Vanha liike 🙂 meitä on monia vielä vanhempia aktivisteja, emmekä tunne että kaikki olisi ollut turhaa. Jokainen sukupolvi tekee oman globaaliliikkeensä ja on ihan yhtä oikein katsoa taakse kuin eteenkin päin. Pääasia ettei pysähdy. Kiitos Kehitys-Salminen!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *