Jos tekee kehitysyhteistyötä sillä vanhanaikaisella tavalla, että muuttaa vuosiksi toiselle puolelle maapalloa, käy helposti niin, että pieni pala itseä jää sinne. Jää ystäviä ja muistoja, jotka välillä vaivaavat mieltä. Joskus voi vaihtaa sanasen vanhan ystävän kanssa sosiaalisessa mediassa, mutta se ei poista kaukokaipuuta.
Tänä pääsiäisenä tartuin mahdollisuuteen tehdä pitkä matka Mosambikin Pembaan, maan pohjoisosien pikkukaupunkiin. Sen ympäristössä on viime vuosina kärsitty terrorismista.
Noin 14 vuoden jälkeen paikka ei ollut entisensä. Muistoissani Pemba oli leppoisa ja unelias kyläpahanen, jossa huonosti toimivat niin sähköt, vedet kuin nettikin, mutta jossa oli mukavaa grillailla rannalla ja särpiä keskinkertaista keskiolutta ylisuurista pulloista. Ihmiset nauroivat ja olivat leppoisia, helposti lähestyttäviä ja ystävystyviä.
Pyynnöt ovat erilaisia keski-iässä
Kun olin ollut maassa alle vuorokauden, ystäväni esitti asiansa.
”Veljenpoikani on nyt teini-iässä, ja haluaisimme hänet Eurooppaan opiskelemaan. Olemme ajatelleet, että hän voisi tulla teille asumaan ja Suomeen kouluun. Hän tarvitsee vain vähän rajoja, niin hänestä tulee hyvä nuori mies.”
Hämmennys ja kiusaantuminen. Olin ystävälläni yötä, ja olisin vielä seuraavan viikon. Siinä missä minä olin odottanut leppoisaa jälleennäkemistä, minua oli odotettu aivan muilla motiiveilla.
En osannut heti suorasanaisesti kieltäytyä, joten annoin ystävälleni liikaa toivoa. Hän ehti jo sanoa puhelimessa veljelleen, että hyvältä vaikuttaa. Tätä seurasi tietenkin pitkiä, hankalia keskusteluja, jotka päättyivät vasta, kun uskalsin sanoa riittävän selkeän kiellon.
Ymmärsin tietenkin hartaan toiveen ja huolen nuorukaisen tulevaisuudesta. Jos minulla olisi lapsia, en tietenkään haluaisi, että he joutuisivat käymään koulunsa Pembassa.
Mutta pyyntö oli liian suuri. Kun olin ollut Pembassa edellisen kerran, kolmikymppisenä, satunnaiset avunpyynnöt olivat sellaisia, että lainaatko muutaman kympin tai voitko maksaa laskun, kun omat rahat olivat jo huvenneet. Ei sellaisia, että muutatko koko elämäsi ja otat tästä lapsen mukaasi.
Pieni pala minua Pembassa – vai Pembaa minussa?
Mosambikilaisille itselleen on melko tavallista, että nurkissa asuu sisarusten tai serkkujen lapsia. Oltiin siis osittain kulttuurien törmäyskurssilla.
Onneksi kuitenkin muut mosambikilaiset ystäväni ja vanhat työkaverit pyörittelivät silmiään. Ei tuollaista voi kysyä, etenkään ihmiseltä, jota ei ole näkynyt yli vuosikymmeneen, he sanoivat. Osa nauroi vedet silmissä.
Muistojeni Pembaa ei muutenkaan enää ollut. Väestö oli ainakin kaksinkertaistunut, kadut täyttyneet autoista, eikä kukaan enää grillannut leppoisasti rannoilla. Osa niistä, jotka olivat jatkaneet keskioluen parissa, olivat vajonneet jo aika syvälle pulloon. Onneksi joillakuilla meni kivastikin, ja monia oli mukava nähdä.
Olin kuitenkin ollut väärässä. Ei minusta ollutkaan jäänyt pientä palaa Pembaan ja Mosambikiin, paitsi epätoivoisiksi toiveiksi ystävieni mieliin. Pieni palanen Pembaa oli jäänyt minuun, mutta sellaista entisaikojen Pembaa, mitä ei enää ollut olemassa.