Suuret monikansalliset yritykset välittävät öljyä, kaivannaisia ja maataloustuotteita mahdottomistakin maailmankolkista markkinoille. Aina bisnes ei kestä päivänvaloa, toteavat brittitoimittajat reportaasikirjassaan.
”Ja kauppaa tehdään silloin kun kauppa käy, silloin myydään sitä mitä halutaan ja ostetaan sieltä mistä halvalla saa.”
Näin laivanvarustaja Johannes Kråk selittää toimiaan, kun hän välittää kallisarvioisia elintarvikkeita varakkaalle helsinkiläisväelle Suomen sisällissodan aikana alkuvuodesta 1918.
Lainaus on Pirkko Saision romaanista Passio, mutta sen olisi yhtä hyvin voinut lausua kuka tahansa brittiläisten toimittajien Javier Blasin ja Jach Farchyn haastattelemista raaka-ainevälittäjistä. Kirjassaan The World for Sale he kuvaavat kansainvälisen raaka-ainekaupan historiaa ja toimintatapoja toisen maailmansodan jälkeen. Keskiössä ovat suuret monikansalliset yritykset Glencore, Trafigura, Vitol ja Cargill, jotka välittävät niin öljyä, kaivannaisia kuin maataloustuotteitakin tuottajamaista maailmanmarkkinoille.
Blasin ja Farchyn mukaan raaka-ainevälittäjiä tarvitaan, koska tarjonta ja kysyntä eivät luonnostaan kohtaa: öljykentät, kaivokset ja viljapellot sijaitsevat usein kaukana jalostuslaitoksista ja tuotteiden loppukäyttäjistä.
Välittäjistä ovat hyötyneet myös useat valtiot, joilla on luonnonvaroja mutta ei tietotaitoa eikä globaalia suhdeverkostoa. Näitä ovat esimerkiksi Lähi-idän ja Latinalaisen Amerikan maat, jotka aikoinaan kansallistivat öljyvaransa ja ohjasivat tuotot niitä ennen hallinneilta yhdysvaltalaisyrityksiltä itselleen.
Apua kaipasi myös Neuvostoliiton jälkeinen Venäjä, kun se teki siirtymää komentotaloudesta vapaille markkinoille.
Kaikki käy
Välittäjät eivät välitä, tekevätkö he kauppoja hyvisten vai pahisten kanssa: tärkeintä on maksimoida voitot ja minimoida niistä maksettavat verot.
Javier Blas ja Jach Frachy kuitenkin muistuttavat, että raaka-ainevälittäjien toiminta ei kaikilta osin kestä päivänvaloa. Heidän mielestään on kuvaavaa, että monen yrityksen päämaja sijaitsee Sveitsissä, joka vasta vuonna 2016 kielsi ulkomaalaisten virkamiesten lahjomisen. Tuolloin peruttiin myös yritysten oikeus vähentää maksamansa lahjukset verotuksessaan.
Välittäjät eivät myöskään välitä, tekevätkö he kauppoja hyvisten vai pahisten kanssa: tärkeintä on maksimoida voitot ja minimoida niistä maksettavat verot.
Blasin ja Frachyn mukaan juurikin sodat ja kriisit avittavat suuria riskejä kaihtamattomien välittäjäyritysten bisnestä: kansainväliset pakotteet eivät estäneet Etelä-Afrikan rotusortohallitusta ostamasta öljyä 1980-luvulla eivätkä Irakia myymästä omaansa seuraavalla vuosikymmenellä.
Kongon demokraattisessa tasavallassa puolestaan israelilainen liikemies Dan Gertler hyödynsi suhteitaan maan presidentteihin ja osti 2000-luvun alussa timanttikaupan monopolioikeudet 20 miljoonalla Yhdysvaltain dollarilla. Myöhemmin YK arvioi, että kongolaiset menettivät kaupassa kolmen vuoden aikana 1,36 miljardia dollaria.
Samaan aikaan Afrikkaan on välitetty muun muassa dieseliä, joka ei liian korkean rikkipitoisuuden vuoksi kelpaa Euroopan markkinoille. Vuonna 2006 puolestaan Traficuran omistama alus purki öljyjätteensä Abidjanin satamassa Norsunluurannikolla. Lopputulemana ilmaan vapautunut rikkivety tappoi ja sairastutti kymmeniä ihmisiä.
Blasin ja Frachyn mielestä Norsunluurannikon myrkkyskandaali kuvaa erinomaisesti raaka-ainevälittäjille tyypillistä haluttomuutta kantaa vastuuta tai edes tiedottaa toiminnastaan. He korostavatkin, että yritykset eivät ole mitä tahansa kaupallisia toimijoita vaan vaikuttavat suuresti niin valtiolliseen ja globaaliin politiikkaan.
”Ne muovaavat historiaa”, toimittajat summaavat.