Köyhyyden vähentäminen on kehitysyhteistyön ylivoimainen perustelu. Sillä saa takuuvarmasti rahaa monenlaisille sosiaaliprojekteille. Sosiaalisektorilla kehitysyhteistyöraha menee järjestöjen kautta. Suomikin on ulkoistanut sosiaalisektorin kehitysyhteistyön järjestöille esimerkiksi vammaisasioissa. Monesti työ on hyvin asiantuntevaa ja laadukasta. Siinä on vain yksi mutta: kun kansalaisjärjestöt ottavat vastuun kumppanimaan perusturvan ja -palvelujen tuottamisesta, hallitus pääsee pälkähästä. Kestävää järjestelmää ei synny, vaan tuloksena on lisääntyvä sirpaloituminen.
Markkinat ovat hyvä renki, mutta huono isäntä
Kehitysmaat ovat olleet monien fundamentalististen aatteiden koekenttinä. Yksi niistä oli markkinaliberalismi, jolla kuihdutettiin monen valtion orastavat yhteiskunnalliset järjestelmät. Maailmanpankin puhdasoppiset ekonomistit tarjosivat tilalle yksityistettyjä palveluja ja vakuutuksia. Koulumaksut olivat yksi pahimmista karhunpalveluksista. Ne syrjäyttivät etenkin köyhien perheiden tytöt opintieltä.
Tavoitteena oli toimivat markkinat. Minimitoimeentuloa tarjoavat turvaverkot säästettiin kaikkein köyhimmille tiukan tarveharkinnan jälkeen. Kuulostaa tehokkaalta sosiaaliavulta, mutta sitä se ei ole ollut. Tarkka edunsaajien valinta maksaa paljon, ja minimitulon tarjoavista byrokratiaverkoista monet köyhät putoavat läpi tai sotkeentuvat niihin loppuiäkseen, rikkaissakin maissa.
Köyhyydellä on kaksi yleistä syytä. Yksi on köyhyyden periytyminen vanhemmilta. Toinen on elämä itse: normaalit elämänkulun tapahtumat voivat pudottaa krooniseen köyhyyteen. Kun sato epäonnistuu, työt loppuvat ja perheenjäsen sairastuu, otetaan tytöt pois koulusta, myydään maat ja otetaan velkaa kolminumeroisella korolla ja ajaudutaan köyhyyden kierteeseen. Näin käy kun mitään sosiaaliturvaa ei ole.
Valtion tehtävä ja oikeutus: taata turvallisuus – eikä vain sotilaallinen vaan myös sosiaalinen turva
Perusturva ja peruspalvelujen saatavuus on sovittu kaikille kuuluviksi sosiaalisiksi perusoikeuksiksi jo yksi ihmisikä sitten. Viidellä miljardilla ihmisellä niitä ei edelleenkään ole. Puutteet näiden oikeuksien toteutumisessa eivät ole vain kehitysmaiden ongelma. Rikastakaan maata ei tulisi kutsua ”kehittyneeksi”, jos se ei ole järjestänyt asukkaidensa perusoikeuksia asialliseen kuntoon.
Kehitysmaiden hallinnon tukeminen sosiaali- ja terveysturvajärjestelmien kehittämisessä on jäänyt vähälle. Finanssikriisi herätti sekä rikkaat kehitysavun antajamaat että monet kehitysmaiden hallitukset oivaltamaan, että kriisien ehkäisy ja niistä selviäminen edellyttävät muiden toimien lisäksi investointeja perusturvajärjestelmiin.
Yhtenä vastauksena finanssikriisiin YK perusti vuonna 2009 Globaalin perusturva-aloitteen (Global Social Protection Floor Inititative). Tarkoitus on vahvistaa ja koordinoida avunantajien yhteistyötä tällä sektorilla. Yhteistyöelintä vetävät Kansainvälinen työjärjestö ILO ja Maailmanpankki. Suomi on aloitteessa tiiviisti mukana.
Turvaverkkojen tilkkutäkeistä kestäviin sosiaaliturvan järjestelmiin
Myös EU aktivoitui asiassa ja päätti ottaa sosiaaliturvan kehittämisen yhdeksi mahdolliseksi yhteistyön sektoriksi. Komissio pisti (lisäksi) vireille kaksi hanketta, joiden kautta se tukee kapasiteetin rakentamista kumppanimaissa. Suuremman nelivuotisen ohjelman se halusi delegoida Suomen ulkoministeriölle, joka vuorostaan delegoi toteutuksen THL:lle.
Tämä Sosiaaliturvajärjestelmien tukiohjelma (EU Social Protection Systems Programme, EU-SPS) tukee kymmenen kehitysmaan pyrkimyksiä rakentaa sosiaalisesti, taloudellisesti ja poliittisesti kestäviä perusturvan ja peruspalvelujen kansallisia järjestelmiä. Suomea pidetään tällä alalla hyvänä ja luotettavana kumppanina sekä EU:ssa että Maailmanpankissa ja YK-järjestelmässä. Pidämme kiinni ihmisoikeusperiaatteista, mutta emme tuputa omia järjestelmiämme.
Perusturva- ja peruspalvelujärjestelmien kehittäminen ei ole köyhiin kohdistuva projekti vaan yhteiskunnallinen kehitysprojekti, jonka tuloksena köyhyyden odotetaan vähenevän pysyvästi. Tarkoitus on kehittää askel kerrallaan etuus- ja rahoitusjärjestelmiä, joilla vähitellen koko väestön perusturva voidaan kattaa.
”Pola Pola” – hissun kissun Kilimanjaron huipulle
Ohje on sama kuin Kilimanjaron huipulle kiivetessä: ”pola pola” eli hissun kissun, mutta päämäärä selvillä. Tässä tapauksessa tavoite oli tasa-arvoinen ”yhteiskunta kaikille”. Kun Suomi alkoi rakentaa sosiaaliturvajärjestelmiään, se oli vielä köyhä kehitysmaa. Ilmainen koulutus, äitiysneuvolat, kansaneläkkeet, äitiysavustukset, kouluruokaa kaikille oppilaille ilman köyhäksi leimaamista jne. Sosiaaliturva ja -palvelut mahdollistivat myös naisille työn ja perheen yhteensovittamisen. Suomi onkin parhaimpia maita asua naisille ja lapsille.
Vuosikymmen sitten ulkoministeriö teetti arvion Suomen kehityspolitiikasta ”globaalin Etelän” tutkijoilla. Yksi päätelmä oli, että Suomen on kerrottava kumppaneilleen, miten se nousi sisällissodan ja kahden sodan runtelemasta köyhästä kansakunnasta hyvinvointivaltioksi yhden ihmiselämän aikana. Vastauksen ytimessä he näkivät tasa-arvoisen koulutus- ja sosiaalipolitiikan sekä hyvän hallinnon.
Järjestelmäämme ei saa viedä eikä sitä kannata kopioida, mutta tasa-arvon periaate täytyy omaksua. Se ei edes ole suuri kustannus – se on tuottava investointi ihmisiin ja yhteiskunnan kestävään taloudelliseen ja sosiaaliseen kehittymiseen.
