Kriiseistä selviytymiseen tarvitaan taloudellista kekseliäisyyttä, mutta myös inhimillistä ja sosiaalista pääomaa.
Vuoden 2004 lopussa tsunami tappoi Indonesian Acehissa 170 000 ihmistä eli puolet alueen väestöstä. Kokonaiset kylät huuhtoutuivat mereen ja niiden mukana kaupat, koulut, kodit ja kalastusveneet.
Jälleenrakennus alkoi tyhjästä mutta eteni varsin nopeasti. Tiet, tehtaat ja terveyskeskukset valmistuivat muutamassa vuodessa ja monin paikoin entistä ehompina. Samaan aikaan acehilaiset ottivat mallia ulkomaalaisista avustustyöntekijöistä ja ryhtyivät hyödyntämään liiketoimissaan matkapuhelimia ja moottoripyöriä. Se tehosti työntekoa ja kiihdytti talouskasvua.
Sisällissodan päättyminen ja itsehallintoalueesta sopiminen paransivat tilannetta.
”Tämä ei auttanut Acehia vain selviytymään katastrofista vaan myös menestymään”, toteaa brittiläinen taloustieteilijä ja The Economistin entinen toimittaja Richard Davies kirjassaan Extreme Economies. Hän on etsinyt maailmalta esimerkkejä maista, alueista ja kaupungeista, jotka ovat toipuneet eri syistä aiheutuneista taloudellisista kriiseistä.
Acehissa hän korostaa ulkomaisen avun lisäksi perinteistä epävirallista taloutta, jossa kulta vaihtuu nopeasti käteisrahaksi markkinoille. Tsunamista selviytyneet vaalivat myös inhimillistä ja sosiaalista pääomaansa eli ammattitaitoa ja yhteistyötä.
Vastaava esimerkki on Zaatarin pakolaisleiri Jordaniassa. Siellä syyrialaiset pakolaiset vaihtavat avustusjärjestöiltä saamiaan hyödykkeitä leirin ulkopuolella käteiseen, jonka he sitten käyttävät mieleisellään tavalla leirin lukuisissa pikkukaupoissa. Daviesin mielestä epävirallinen vaihdantajärjestelmä ei vain työllistä vaan myös kohentaa pakolaisten omanarvontuntoa ja kykyä päättää elämästään muutoin äärimmäisen ahdistavassa tilassa ja tilanteessa.
Kun kukaan ei välitä
Onnistumisten lisäksi Richard Davies tarjoaa oppia virheistä ja menetetyistä mahdollisuuksista. Yksi esimerkeistä on Darienin sademetsäalue Panaman ja Kolumbian rajamailla Väli-Amerikassa. Sen sijaan, että ainutlaatuista luontoa hyödynnettäisiin kestävässä matkailussa tai puuntuotannossa, metsää hakataan surutta ja tilaa raivataan laidunkarjalle. Samaan aikaan joenpenkereet sortuvat, kun hiekkaa louhitaan rakennusteollisuuden tarpeisiin.
Daviesin mukaan Darienissa konkretisoituu taloustieteessä tunnettu mutta kiistelty yhteismaan ongelma: ilman selkeää maanomistusta ja hallintoa kukaan ei kanna alueella vastuuta luonnonvarojen kestävästä käytöstä ja uusiutumisesta. Yhteistyö ja sosiaalinen kontrolli puuttuvat tyystin.
Alkuperäisasukkaiden mahdollisuuksia kelvolliseen toimeentuloon häiritsevät myös alueella liikkuvat kolumbialaiset sissit. Lisäksi vaikeakulkuista maastoa hyödyntävät Yhdysvaltoihin pyrkivät afrikkalaiset ja aasialaiset siirtolaiset.
Toinen menetetty mahdollisuus on Kongon demokraattisen tasavallan pääkaupunki Kinshasa. Huolimatta huikeista luonnonvaroistaan ja hyvästä sijainnistaan Kongojoen varrella, sen yleisilme muistuttaa enemmän maalaiskylää kuin suurkaupunkia, Davies toteaa. Ongelmista suurin on koko yhteiskunnan läpäisevä korruptio, joka tuhoaa talouden ja pakottaa ihmiset luottamaan vain itseensä. Muutosvoimat uupuvat, kun elämä kuluu selviytymiseen.
Daviesin päätelmä on, että riittävän joustavat ja luovat yhteiskunnat ja yhteisöt selviävät kriiseistä. Ne luottavat ihmisten taloudelliseen kekseliäisyyteen ja tunnustavat, että rahan ja omaisuuden lisäksi tarvitaan inhimillistä ja sosiaalista pääomaa.
RICHARD DAVIES. Extreme Economies. Survival, Failure, Future. Lessons from the World’s Limits. Bantam Press, 2019.
TEKSTI TIINA KIRKAS
