Atlanttisen orjuuden jäljet näkyvät yhä – esittelyssä afrikkalaisorjien historiaa Amerikoissa valottava suomalaisteos

Amerikkoihin laivattiin afrikkalaisia orjia, koska eurooppalaisista valloittajista ei ollut viljelemään maitaan ja alkuperäisväestöä kuoli tuontitauteihin. Orjat selvisivät tukeutumalla toisiinsa ja luomalla uutta kulttuuria.

Arviolta 12,5 miljoonaa afrikkalaista orjaa rahdattiin Länsi-Afrikan satamista laivoilla Atlantin yli Amerikkoihin vuosina 1501–1886. Määränpäitä olivat etenkin Portugalin, Espanjan, Britannian ja Ranskan merentakaiset siirtokunnat.

Purjehdus kesti noin kuukauden, jonka aikana useampi kuin joka kymmenes orja menehtyi nälkään, tauteihin ja miehistön väkivaltaan. Useimmat olivat jo entuudestaan nääntyneitä, koska afrikkalaiset orjakauppiaat olivat ensin kaapanneet ja sitten pakottaneet heidät kävelemään jopa satoja kilometrejä lähtösatamaan. Myös kuljetusta saatettiin odottaa kuukausia ahtaissa ja saastaisissa leireissä. Moni teki itsemurhan.

Puolet laivamatkasta selvinneistä orjista kaupattiin Brasiliaan, lopuista valtaosa Karibialle. Kaksi kolmesta orjasta oli miehiä.

Orjuuttaminen kaikissa eri vaiheissaan riisti orjilta ihmisarvon, identiteetin ja tulevaisuuden. Miten tästä kokemuksesta kykeni selviytymään ja kokoamaan itsensä jälleen ihmiseksi?

Kirjassaan Kahlitut Oulun yliopiston tutkija ja Afrikan tutkimuksen dosentti Kalle Kananoja korostaa yhteisöllisyyttä uuden elämän alustana. Tärkeitä olivat perhe ja uskonnolliset yhteisöt.

Kieli, musiikki ja esimerkiksi perinteiset parannusmenetelmät myös säilyttivät yhteyden menneeseen mutta ajan myötä loivat uutta afrokulttuuria Amerikkoihin.

”Orjayhteiskunnissa pärjäsivät useimmiten ne, jotka kykenivät mukautumaan ympäröivään maailmaan ja luomaan merkityksellisiä suhteita muiden orjien kanssa”, Kananoja kirjoittaa.

Afrikkalaiset selvisivät tropiikissa

Eurooppalaiset olisivat voineet hyödyntää omia sotavankejaan työvoimana, mutta toisten eurooppalaisten orjuuttaminen ei enää keskiajan jälkeen ollut soveliasta.

Amerikoissa tarvittiin afrikkalaisia orjia, koska eurooppalaisista itsestään ei ollut raatamaan sokeriruokoviljelmillä eikä kaivoksissa. Alkuperäisväestöstä taas suuri osa menehtyi eurooppalaisiin tuontitauteihin. Kananoja huomauttaa, että eurooppalaiset olisivat toki voineet hyödyntää omia sotavankejaan työvoimana,Emutta toisten eurooppalaisten orjuuttaminen ei enää keskiajan jälkeen ollut soveliasta.

Afrikassa orjakaupalla ja orjuuttamisella oli pitkät perinteet: arabikauppiaat olivat 600-luvulta lähtien myyneet afrikkalaisia Saharan yli Pohjois-Afrikkaan ja Lähi-itään. Miljoonia afrikkalaisia orjia laivattiin pitkään myös Afrikan itärannikolta Aasiaan. Vuosisatojen ajan orjakauppa ehti vaurastuttaa paikallisia eliittejä.

Tärkeää myös oli, että afrikkalaiset näyttivät selviytyvän trooppisista taudeista, joihin heillä oli kotiseudulta hankittu vastustuskyky.

Kiivainta Atlantin ylittävä orjakauppa oli 1700-luvulla, kun sokerinviljely laajeni Brasiliasta Karibialle. Plantaaseille tuotiin kymmeniä tuhansia orjia vuosittain, koska orjien syntyvyys ei korvannut korkeaa kuolleisuutta. Seuraavalla vuosisadalla heitä tarvittiin viljelemään myös kahvia ja puuvillaa.

Kalle Kananoja muistuttaa, että suomalaistakin yhteiskuntaa rakennettiin aikoinaan orjien tuottamilla hyödykkeillä: tehtaissa kudottiin puuvillakangasta ja kahvi makeutettiin sokerilla.

Brasiliassa orjuus lakkautettiin vuonna 1888, Yhdysvalloissa parikymmentä vuotta aiemmin. Afrikkalaisorjien jälkeläiset ovat silti yhä vailla monia kansalaisoikeuksia kotimaissaan, joissa he ovat syntyneet ja kasvaneet. Ehkä vain alkuperäisväestön poliittinen, taloudellinen ja sosiaalinen asema on huonompi kuin heillä.

Kalle Kananoja. Kahlitut. Orjuuden historia Amerikan mantereella. Gaudeamus, 2021.

TEKSTI TIINA KIRKAS


Verotus omiin käsiin

Valtiot menettävät vuosittain 400–500 miljardia Yhdysvaltain dollaria, kun monikansalliset yritykset välttelevät eri tavoin maksamasta yhteisöveroja. Kehittyvien maiden osuus summasta on vajaa puolet.

Köyhimmissä maissa se tarkoittaa, ettei niillä ole varaa sijoittaa nuorisoonsa, toteavat yhdysvaltalaistutkijat Krishen Mehta, Esther Shubert ja Erika Dayle Siu toimittamassaan kirjassa Tax Justice and Global Inequality.

Heidän mukaansa äärimmäisen köyhyyden poistaminen maailmasta maksaisi 80 miljardia dollaria vuodessa.

Yleisin tapa vältellä veroja on manipuloida konsernin sisäisten liiketoimien hinnoittelua. Siirtohinnoittelun pitäisi olla markkinaehtoista eli vastattava riippumattomien yritysten keskinäistä hinnoittelua, jotta tulot ja verot kertyisivät oikeaan valtioon. Harvalla kehittyvällä maalla on kuitenkaan hinnoittelun vertailuun ja arviointiin tarvittavaa tietoa ja osaamista.

Kirjoittajat kannustavat köyhiä valtioita yhteistyössä päättämään verotuskäytännöistään sen sijaan, että ne odottaisivat kehittyneiden maiden ratkaisuja ja malleja. Ihanteellisinta olisi luoda kansainvälinen sopimus, jonka toteutumista arvioisi YK:n alainen elin.

Krishen Mehta, Esther Shubert & Erika Dayle Siu (toim.). Tax Justice and Global Inequality. Practical Solutions to Protect Developing Country Revenues. Zed Books, 2020.


Viisumilla Eurooppaan

Syyrian sota erottaa tuoreen kihlaparin, kun Sam pakenee Libanoniin ja Aberin vanhemmat pakkonaittavat hänet rikkaalle miehelle Brysseliin Belgiaan. Epätoivoinen Sam haluaa pelastaa morsiamensa ja tarvitsee operaatioon rahaa sekä matkustusasiakirjan.

Ratkaisun tarjoaa lännessä tunnettu mutta kiistelty nykytaitelija, joka tatuoi Samin selkään Schengen-viisumin. Näyttelyesineenä hän pääsee Eurooppaan, mutta hinta on ennakoitua kovempi.

The Man Who Sold His Skin on tunisialaisen Kaouther Ben Hanian palkittu satiiri kahden erilaisen maailman kohtaamisesta.

Season Film Festival 5.–9.5.2021. Koronapandemiatilanteen salliessa näytökset Maxim- ja Bio Rex -elokuvateattereissa Helsingissä, muutoin verkossa. 

KUVA CINETELEFILMS