Vähitellen nuoret kuitenkin oppivat unelmoimaan siitä, miksi he isoina haluavat, ja uskaltavat kertoa sen vanhemmilleen.
”Olin työskennellyt kymmenen vuotta Kirkon Ulkomaanavun toimistossa Helsingissä, viimeksi kansainvälisen työn apulaisjohtajana, kun siirryin järjestön maajohtajaksi Kambodžaan.
Se tuntui mahtavalta, sillä olin jo kauan haaveillut kenttätyöstä.
Kambodžassa KUA kehittäisi naisten osuuskuntia, tukisi nuorten yhteisöllistä osallistumista ja käynnistäisi oppilaanohjausta yläkouluissa ja lukioissa. Nuoret eivät tunteneet vahvuuksiaan eivätkä osanneet valita opintojaan. Vanhemmat patistivat heitä perinteisiin ammatteihin, kuten sotilaiksi ja sairaanhoitajiksi, vaikka koulutetuista ammattilaisista oli huutava pula.
Nuoret olivat arkoja ja kilttejä. Aloitteellisuus ja kyseenalaistaminen olivat heille vierasta.
Vähitellen ymmärsin, miksi.
Järkyttävästä traumasta ei puhuttu edes kylissä. Se lakaistiin maton alle, peitettiin aasialaisella korrektiudella. Silti se näkyy edelleen ihmisissä ja yhteiskunnassa.
PALAAN HISTORIAAN, punaisten khmerien hirmuhallintoon. Vuosina 1975–1979 arviolta jopa kaksi miljoonaa kambodžalaista eli neljännes kansasta kuoli nälkään, pakkotyöhön ja teloituksiin.
Sivistyneistö tapettiin, koulut ja kirjat tuhottiin.
Vietnamilaiset kukistivat punakhmerit. Kambodža ajautui pitkään sisällissotaan, ja vasta 1990-luvulla viimeiset sissit luovuttivat aseensa ja palasivat viidakoista kotikyliinsä. Vain kolme järjestön korkeaa johtajaa tuomittiin kansanmurhasta YK:n alaisessa erityistuomioistuimessa.
Järkyttävästä traumasta ei puhuttu edes kylissä. Se lakaistiin maton alle, peitettiin aasialaisella korrektiudella. Silti se näkyy edelleen ihmisissä ja yhteiskunnassa.
Naapurit pysyvät etäisinä toisilleen, sillä epäluottamus pesiytyi yhteisöihin. Yhteiskunnan rakenteet, kuten koulutus ja terveys, ovat kehittyneet erittäin hitaasti. Osaajat saivat surmansa, uusia ei ole vieläkään tarpeeksi. Esimerkiksi opettajia oli 1980-luvun alussa vain parisataa.
Kun Kambodžan talous alkoi kasvaa, vanhemmat lähtivät töihin vaatetehtaisiin ja jättivät lapsensa isoäideille. Nämä opettivat lapsenlapsilleen, että liiallinen koulutus on vaarallista ja kyseenalaistaminen, aloitteellisuus ja mielipiteet voivat viedä hengen.
Valtaosa kansasta tottelee yhä auktoriteetteja. Kun hallitus tukahdutti vapaan lehdistön vuonna 2017, maahan astui vain syvä poliittinen hiljaisuus.
VÄHITELLEN TRAUMA haalistuu. Yhteisöllisyys lisääntyy ja epäluottamus karisee, kun naiset perustavat osuuskuntia ja nuoret osallistuvat kyliensä päätöksentekoon.
Yläasteilla ja lukioissa on opinto-ohjaajia, jotka tukevat oppilaita löytämään itsensä. Nuoret oppivat kriittistä ajattelua ja kyseenalaistamista. Mikä tärkeintä, he oppivat unelmoimaan siitä, miksi he isoina haluavat, ja uskaltavat kertoa sen vanhemmilleen.
Uudet sukupolvet oppivat neuvottelemaan, ratkaisemaan riitoja. Silloin yhteiskunta kehittyy, ja rauhanomainen muutos tulee mahdolliseksi.”
TEKSTI PÄIVI ÄNGESLEVÄ KUVA SAMULI SIIRALA
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
