Sonia Faleiron kirjassa tapahtumaan tiivistyy Intian karu todellisuus: köyhyys, korruptio ja tyttöjen olematon ihmisarvo.
Maanantai-ilta 26. toukokuuta 2014 Katran kylässä Uttar Pradeshin osavaltiossa Intiassa.
14- ja 16-vuotiaat serkkutytöt ilmoittavat lähtevänsä läheiselle pellolle tarpeilleen, koska kotitalossa ei ole käymälää. Vanhemmalla tytöllä on mukanaan isänsä matkapuhelin.
Kuluu muutama tunti, eikä tyttöjä kuulu takaisin. Heidän perheensä ja muut kyläläiset lähtevät etsimään heitä lyhdyin ja huudoin. Poliisiakin informoidaan tyttöjen katoamisesta.
Viimein tytöt löytyvät läheisestä puutarhasta mangopuun oksassa riippumassa, mekkoihinsa kuristuneina.
Kukaan ei tiedä, mitä on tapahtunut. Sitäkin useampi luulee, vihjaa, salaa ja valehtelee.
Kukaan ei tiedä, mitä on tapahtunut. Sitäkin useampi luulee, vihjaa, salaa ja valehtelee.
Poliisitutkinta epäonnistuu ensihetkestä lähtien. Tyttöjen perheet eivät luota poliiseihin, koska nämä ovat eri kastia ja muutenkin suurimman osan virka-ajastaan juovuksissa. Siksi perheet eivät luovuta tyttöjen ruumiita viranomaisille vaan antavat niiden roikkua puussa vuorokausia.
Samaan aikaan valokuvat tapahtumapaikalta leviävät sosiaalisessa mediassa, toimittajat raportoivat ja poliitikot muistavat omaisia tilisiirroin.
Pian kolme paikallista miestä vangitaan syytettyinä serkusten raiskaamisesta ja murhista. Telkien taakse päätyy myös kaksi poliisia.
Viimeistään nyt Katran kylä tunnetaan ulkomaillakin: muistissa on 23-vuotiaan opiskelijanaisen kuolemaan johtanut brutaali joukkoraiskaus Intian pääkaupungissa Delhissä joulukuussa 2012. Jälleen kerran Intia on todistetusti yksi maailman vaarallisimmista paikoista naisille.
Kunnian tähden
Tytöt ovat kauniita, pidettyjä ja lukutaitoisia, isiensä silmäteriä. Molemmilla on edessään tulevaisuus vaimoina ja äiteinä, vaikkakin köyhyydessä.
Syksyllä Intian keskustiedustelupalvelu vapauttaa miehet syytteistä. Sen mukaan ensimmäinen tutkinta on hutiloitu. Rikoksen jäljet ovat kadonneet tai väkijoukon tallomina tuhoutuneet. Ruumiinavauksen on tehnyt siivooja basaarista ostamallaan keittiöveitsellä ulkona pimeässä. Raiskauksen todentanut lääkäri taas on toimessaan ensikertalainen, ja hänen päätelmänsä ovat virheellisiä.
Rikoksista ei ole todisteita, joten kyse on itsemurhista, tiedustelupalvelu lausuu.
Tyttöjen perheet eivät ymmärrä käännettä: miksi serkukset kiipeäisivät aamuyöstä mangopuuhun ja hirttäytyisivät mekkoihinsa? Tytöt ovat kauniita, pidettyjä ja lukutaitoisia, isiensä silmäteriä. Molemmilla on edessään tulevaisuus vaimoina ja äiteinä, vaikkakin köyhyydessä.
Miksi he olisivat häpäisseet itsensä ja tahranneet perheensä kunnian?
Ehkä juuri siksi. Matkapuhelintiedoista selviää, että vanhemmalla tytöllä on seksisuhde yhteen syytetyistä nuorista miehistä. He ovat sopineet tapaamisesta yöllä mutta paljastuneet. Sen jälkeen tytöllä on ollut kaksi vaihtoehtoa pelastaa perheensä maine: joko hänet tapetaan tai hän ehtii itse ensin.
Tyttö kaiketikin päätyy jälkimmäiseen ratkaisuun, ja serkku tekee seuraa. Tosiasiassa kukaan ei varmuudella edelleenkään tiedä, mitä mangopuutarhassa on tuona yönä tapahtunut.
Kylässä kuitenkin otetaan opiksi tapahtuneesta. Enää tytöt eivät tee tarpeitaan pellolla vaan käymälässä kotimuurin kätkössä suojassa käärmeiltä, raiskaajilta ja ulkomaailmalta. Tytöt eivät myöskään saa enää käyttää matkapuhelinta.
Intialaisen toimittajan Sonia Faleiron The Good Girls on mittavaan taustatyöhön perustuva tosikertomus yksilöiden ja yhteisöjen valtasuhteista, viranomaisten välinpitämättömyydestä ja poliittisen eliitin häikäilemättömyydestä Intian maaseudulla.
Ennen kaikkea se on surullinen dokumentti tytöistä, jotka huomataan vasta, kun he roikkuvat kuolleina mangopuun oksassa.
Sonia Faleiro. The Good Girls. An Ordinary Killing. Bloomsbury, 2021.
TEKSTI TIINA KIRKAS