”Kuin lapsi sotkisi värejä”, myanmarilaiset sanoivat nykytaiteesta. Sitten Yangonissa alkoi taidegalleriabuumi.
Purppuraan pukeutuneet munkit kävelevät selin poispäin katsojasta. Taivas ja vuori ovat räjähtäneet väreihin. Siniset, punaiset, turkoosit ja keltaiset kuplat valuvat, räiskyvät ja sekoittuvat toisiinsa.
Kun 28-vuotias taidemaalari Zin Yow Aung aloitti taideopintonsa yli kymmenen vuotta sitten Yangonin yliopistossa, Myanmarin kaupallisessa keskustassa, hänen tyylinsä näytti toisenlaiselta. Yliopistossa kuului maalata perinteisiä maisemia ja asetelmia.
”Ensimmäisenä vuotena harjoittelimme piirtämistä, toisena värien käyttöä ja kolmantena öljymaalausta”, Yow Aung kertoo.
Nykytaiteesta ei puhuttu kertaakaan.
Zin Yow Aung valmistui työttömäksi kuvataiteilijaksi maassa, jossa ei ollut taidemarkkinoita, -näyttelyitä eikä yleisöä.
Zin Yow Aung valmistui työttömäksi kuvataiteilijaksi maassa, jossa ei ollut taidemarkkinoita, -näyttelyitä eikä yleisöä. Näyttelyn järjestämiseksi 50 nuorta taiteilijaa keräsi kolehdin. Kultakin taiteilijalta näyttelyyn mahtui enintään kaksi taulua.
Taiteilijan ura näytti mahdottomalta.
Sitten Yow Aung tapasi Aung Soe Minin. Soe Min on taitelija ja galleristi, jonka ansiosta Yangon elää taidegalleriabuumia. Kahdessa vuodessa hänen suojattinsa ovat perustaneet kaupunkiin kymmeniä taidegallerioita.
”Ihmiset kysyvät, miksi luon itselleni kilpailijoita. Haluan, että ihmiset saavat nauttia taiteesta kaikkialla”, Soe Min sanoo taidegalleriassaan.
Gallerian seinillä roikkuu Soe Minin taulujen lisäksi nuorten taitelijoiden, kuten Yow Aungin, teoksia.
Ovi käy tiheään Yangonin taide-elämän keskuksessa.
Taideperinnön pelastaja
Aung Soe Minin, 47, tie taidemesenaatiksi on ollut pitkä.
Soe Min syntyi pienessä maalaiskylässä opettajavanhempien toiseksi vanhimmaksi pojaksi. Vanhempiensa toiveesta hän valmistui insinöörikoulusta, mutta eniten häntä kiinnostivat kirjat, kuvataide ja elokuvat.
Soe Min osallistui myös Myanmarin sotilasvaltaa vastustavaan opiskelijaliikkeeseen ja julkaisi hallintoa arvostelevaa lehteä ja radio-ohjelmaa. Vuonna 1988 vastarinta oli huipussaan, mutta armeija tukahdutti arvostelijat rajusti. Sensuuri ei kuitenkaan kyennyt tukahduttamaan taiteilijoiden tarvetta ilmaista itseään. Taide verhottiin symboleihin.
”Taiteilijaystäväni maalasi kotonaan riikinkukkotaulun ja piilotti sen. Riikinkukko symboloi opiskelijaliikehdintää. Kun sotilaat löysivät taulun, ystäväni vangittiin”, Soe Min muistelee.
Sotilasvallan aikana 1990-luvulla oli kiellettyä julkaista historiaa, filosofiaa tai yhteiskuntaa käsitteleviä kirjoja.
Sotilasvallan aikana 1990-luvulla oli kiellettyä julkaista historiaa, filosofiaa tai yhteiskuntaa käsitteleviä kirjoja. Soe Min perusti kuitenkin kirjapainon, jossa hän painoi ja jakoi salaa kiellettyjä kirjoja. Hän oli myös aktiivinen opiskelijaliikkeessä.
”Minut pidätettiin useita kertoja, mutta en koskaan saanut vankilatuomiota.”
Soe Min ryhtyi myös pelastamaan vanhoja maalauksia, karttoja ja taideteoksia, joita armeija hävitti järjestelmällisesti.
”Historia on säästettävä jälkipolville. Kansakunnan muisti elää taiteessa.”
Sotilasvallan aikana taideinstituutiot katosivat Myanmarista. Taide ei näkynyt mediassa eikä julkisissa rakennuksissa. Edelleenkään maassa ei ole näyttelytiloja eikä nykytaiteen museota. Taide ei saa julkista tukea.
”Haluan, että myanmarilaiset törmäävät taiteeseen joka päivä kahviloissa, virastoissa ja puistoissa”, Soe Min sanoo.
Rauhan työtä
Vuonna 2008 Aung Soe Min myi valtaosan omaisuudestaan ja perusti ensimmäisen taidegalleriansa Yangoniin. Hän alkoi tukea taide-elämää julkaisemalla alan lehteä, järjestämällä näyttelyitä ja antamalla medialle haastatteluita.
Aluksi myanmarilaiset ihmettelivät, miksi Soe Min tukee taitelijoita, jotka räiskivät maalia tauluihin kuin lapset. Siihen kykenee kuka tahansa.
”Taide oli pitkään myanmarilaisille vain kaunista katseltavaa, ei väline ilmaista mielipiteitä. Nyt yleisö jo ymmärtää nykytaidetta paremmin.”
Soe Minin työ tuottaa tulosta. Hän osoittaa valokuvaa tuoreessa taidelehdessä.
”Näetkö tämän miehen? Hän vangitsi minut aikoinaan useita kertoja. Nyt hän on perustanut oman taidegallerian”, Soe Min kertoo.
Demokratian ensiaskeleet lupaavat hyvää taiteilijoiden ilmaisunvapaudelle Myanmarissa. Silti edelleen näyttelyitä suljetaan ja teoksia poistetaan seiniltä sensuurin takia.
”Taiteen avulla ihmiset voivat kohdata toisensa ja rakentaa sillan erilaisten ihmisten välille.”
”Enää taiteilijoita ei pidätetä sen takia, että he ovat maalanneet riikinkukon. Demokratia on silti yhä hauras. Uskon, että taide edistää rauhaa ja yhteiskunnan kehitystä. Taiteen avulla ihmiset voivat kohdata toisensa ja rakentaa sillan erilaisten ihmisten välille.”
Soe Minin taidegalleria on laajentunut kymmenessä vuodessa kolmeksi galleriaksi. Sen suojissa on 200 taiteilijaa, joista monet ovat nuoria, aloittelevia taiteilijoita. Heille gallerian tuki on elinehto.
Ilman Soe Minin tukea Zin Yow Aungkaan ei olisi enää taiteilija. Hän on saanut gallerian kautta työtilan, taideyhteisön, näyttelyitä ja asiakkaita. Parissa vuodessa Yow Aung on myynyt 30 teosta, joista valtaosan ovat ostaneet länsimaiset turistit tai paikallinen eliitti. Taidekauppa toimii pitkälti ulkomaisten ostajien varassa.
Myymiensä taulujen ansiosta Yow Aung voi jatkaa maalaamista. Tyyli on vuosien saatossa vaihdellut, mutta inspiraation lähde on yhä sama. Yow Aung maalaa buddhalaismunkkeja ja heidän rauhaansa.
”Heidän tyyneytensä vetoaa minuun, koska olen itsekin tyyni. Ehkä ryhdyn taiteilijaurani jälkeen munkiksi”, hän sanoo.
TEKSTI MINTTU-MAARIA PARTANEN
KUVA LIISA TAKALA
