Mistä versoo suomalainen kansalaisvaikuttaminen? Keskustelu pitkän linjan aktivistin Risto Isomäen kanssa ei kaihda suuria kysymyksiä eikä toiveikkaita tulkintoja.
Alkukesällä 2023 törmäsin Helsingissä Hakaniemen vastaremontoidun kauppahallin ovella vanhaan opiskelukaveriini Risto Isomäkeen. Ristolta oli juuri ilmestynyt kirja, Maailmanparantajan muistelmat (Into Kustannus). Risto selitti, että kirjan nimi oli kustantajan valinta ja varsinaisena aiheena oli suomalainen kansalaisvaikuttaminen. Sovittiin, että tavataan ja puhutaan siitä ja polkujemme risteämisestä.
Syksyisenä aamupäivänä tapaamme Holiday Inn -hotellin aulakahvilassa Rautatieaseman nurkalla: kätevä sijainti ja hiljainen tila, Riston ehdotus. Paikalle kiirehtiessään hän on huolestunut sähköpostinsa hakkeroinnista, mutta keskustelu siirtyy yksityisistä huolista nopeasti maailmanlaajuisiin haasteisiin ja siihen, miten niihin voi vaikuttaa.
On ihan niin kuin aina aiemminkin hänen kanssaan.
1. Mistä aktivismi alkaa?
Aloitetaan alusta eli siitä, miten Heinolassa varttuneesta reumatologian professorin ja opettajan pojasta tuli maailmanparantaja.
Uutiset Rooman klubin ennustamasta väestöräjähdyksestä alkoivat painaa Risto Isomäen mieltä jo kymmenvuotiaana, ja sen jälkeen kasvoi pelko ydinsodan uhasta.
Taustalla olivat kouluvuosina yleiseen tietoisuuteen nousseet kolme globaalia ongelmaa (tosin sanaa globaali ei 1970-luvulla vielä käytetty). Uutiset Rooman klubin ennustamasta väestöräjähdyksestä alkoivat painaa Risto Isomäen mieltä jo kymmenvuotiaana, ja sen jälkeen kasvoi – myöhemmän ymmärryksen pohjalta hyvin perustein – pelko ydinsodan uhasta. Kolmantena vaikuttimena oli pysäyttävä tieto siitä, että niin sanotun kolmannen maailman asukkaat elivät keskimäärin vain puolet siitä elämästä, jota Suomessa pidettiin normaalina.
Tietopohja vahvistui kouluvuosina. Opiskelujen aloittaminen Tampereen yliopistossa syksyllä 1981 antoi varsinaisen kasvualustan yhteiskunnalliseen aktivismiin. Se alusta oli ihan konkreettinenkin: Risto asui vanhempiensa omistamassa 45 neliön yksiössä Aaltosenkadulla lähellä yliopistoa ja yliopiston kirjastoa. Se oli tärkeä tukikohta meille muille, vähemmän väljästi asuville tiedotusopin opiskelijoille. Riston kämppään kokoonnuttiin puhumaan kehitysmaista, maailmasta ja omista asioista. Parhaimmillaan iltaa vietti enemmän kuin yksi opiskelija neliömetrillä, välillä juotiin teetä, joskus viiniä.
Jo edellisten vuosikurssien tiedotusopin opiskelijat olivat perustaneet kehitysavun kasvattamista ajavan Prosenttiliikkeen toimintaryhmän Tampereelle. Meidän vuosikurssimme tuli mukaan sopivasti, kun sen toiminta alkoi vähän nuupahtaa.
Risto kuului myös Prosenttiliikkeen Helsingin toimintaryhmään. Maailmanparantajan muistelmissa hän noteeraa sen hiukan elitistisen taustan: kaksi kolmasosaa oli professorien poikia tai tyttöjä.
Meidän Aaltosenkadun aloittelevien aktivistien kotitausta oli kirjavampi. Se arvatenkin vaikutti siihen, miten voimakkaasti tai pitkäksi aikaa itse kukin kansalaisvaikuttamiseen sitoutui. Ainakin oma huomioni siirtyi kehitysmaista aika pian ammatillisen osaamisen ja työkokemuksen kartuttamiseen. Risto ja muutamat muut olivat sitkeämpiä ja periaatteellisempia. He jatkoivat kansalaisvaikuttamista eri kampanjoissa vuosia ja vuosikymmeniä.
2. Synnytäänkö vai kasvetaanko?
Risto Isomäki pohtii eläinlajeja ja niiden osapopulaatioita: jotkut ovat rohkeampia ja jotkut varovaisempia. Erilaiset ominaisuudet ovat lajin säilymisen kannalta hyödyllisiä, ja se luultavasti pätee ihmisiinkin.
Kehitysmaiden köyhyys oli noussut isoksi yhteiskunnalliseksi aiheeksi, vääryydeksi, johon aika suuri joukko muitakin suomalaisia näki tärkeäksi puuttua. Aika oli maailmanparantamisen puolella.
Mutta varmaa on sekin, että taloudellinen turvallisuus ja perhetausta vaikuttavat. Vähemmän vakaalta tai turvatulta taustalta on vaikeampi luottaa siihen, että pärjää kyllä, vaikka ei koko ajan omaan pärjäämiseensä keskittyisikään. Jos on suorastaan köyhä tai köyhistä oloista, joutuu arjessaan huolehtimaan lukemattomista sellaisista asioista, jotka varakkaiden silmissä voivat näyttää mikroskooppisen pieniltä. Silloin oma selviytyminen imee energian ja heikentää aloitekykyä.
Yhteiskunnallinen tilannekin vaikuttaa. Sen ymmärtämiseksi on hyvä palauttaa mieleen 1980-luvun alku ja Tampereen opiskelijayhteisö. Edeltävät sukupolvet olivat rakentaneet Suomesta suhteellisen tasa-arvoisen maan, kuvaa Risto. Työllisyysnäkymät olivat hyvät, eikä opiskelijoiden tarvinnut olla niin kovin huolissaan tulevasta työpaikastaan tai toimeentulostaan. Lisäksi kehitysmaiden köyhyys oli noussut isoksi yhteiskunnalliseksi aiheeksi, vääryydeksi, johon aika suuri joukko muitakin suomalaisia näki tärkeäksi puuttua. Aika oli maailmanparantamisen puolella.
Maailmanparantajan muistelmissa keskitytään vuosiin 1979–2004. Ne näyttäytyvät Ristolle suomalaisen kansalaisvaikuttamisen eräänlaisena kultakautena. Suomalaiset järjestöt ja aktivistit onnistuivat hänen kirjassa esittelemissään kampanjoissa, osassa niistä, vaikuttamaan globaalien ongelmien ratkaisemiseen tai ainakin niiden haittavaikutusten lievittämiseen.
Keskustelumme kulkee pitkin 25 vuoden aikajanaa: pysähdymme vaiheisiin, joissa polkumme ovat osuneet yksiin tai ristenneet.
Heti prosenttiliikkeen perustamisen jälkeen 1980-luvun alkuvuosina käynnistyi Nestlé-boikotti, jota voi edelleen pitää yhtenä vaikuttavimmista kuluttajaboikoteista. Se auttoi lopettamaan äidinmaidonkorvikkeiden voimallisen markkinoinnin kehitysmaissa, mikä pelasti ”miljoonan, jollei miljoonien vauvojen hengen vuodessa”, Risto laskee.
Edelleenkin joka kerran, kun käsissäni on Nestlé-yhtiön tuottama suklaapatukka, mielessä häivähtää muisto boikotista. Epäilen, että tunne on ikäluokassani aika yleinen.
3. Onko olennaista irrottaa jalat maan pinnalta?
Think big! Bisnesmaailman vanha slogan nousee vähän epäortodoksisesti mieleen Risto Isomäen kanssa keskustellessa. Kirjansa alussa hän sanoo nuorena määrittäneensä itselleen mittakaavan: hän keskittyy ensi sijassa asioihin, jotka vuosittain vaikuttavat vähintään miljoonan ihmisen ennenaikaiseen kuolemaan. Iän myötä tuo miljoonan kuoleman sääntö muuttui vähän karmivaksi eikä toiminut hänelle enää mittatikkuna.
Mutta edelleenkään puhuessaan kansalaiskampanjoiden saavutuksista hän ei kainostele tai pyöristä lukuja alaspäin. On oltava optimisti ja uskottava työhönsä ja sen tuloksiin, jotta oikeasti jaksaa toimia vuosikymmenestä seuraavaan.
Yhteiskunnallinen vaikuttaminen on kuin politiikka, mahdollisuuksien taidetta. Mutta motivoituakseen on välttämätöntä uskoa siihen, että omalla toiminnallaan voi muuttaa asioita.
Oma kokemukseni kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöstä on juontanut ajattelemaan, että kansalaisvaikuttaminen globaalissa etelässä vaatii ennen kaikkea paikallistuntemusta ja pitkäjänteistä, arkista puurtamista.
Mutta ehkä olisi syytä nostaa näkökulma maan tasalta vähän ylemmäs. Kun Risto kuvaa suomalaisen kansalaisvaikuttamisen globaalia kultakautta, esimerkeissä toistuu luottamus siihen, että joku yksittäinen kohtaaminen tai pieni teko on voinut myötävaikuttaa johonkin suureen. Vähän leikkimielisenä esimerkkinä tästä on pohdinta siitä, nopeuttiko suomalaisen siviilipalvelusmiehen (Risto) reissu intialaisen delegaation kanssa läpi Baltian mahdollisesti Neuvostoliiton hajoamista.
Yhteiskunnallinen todellisuus on aina enemmän tai vähemmän kaoottista, Risto huomauttaa. Systemaattisuus ja pitkäjänteisyys pitää yhdistää tiettyyn opportunismiin ja aktiivisesti hakea paikkoja, joissa avautuu mahdollisuus isoon läpimurtoon. Välillä siinä onnistutaan, usein ei. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen on kuin politiikka, mahdollisuuksien taidetta. Mutta motivoituakseen on välttämätöntä uskoa siihen, että omalla toiminnallaan voi muuttaa asioita.
4. Paikallista vai globaalia?
Opiskeluvuosieni jälkeen kohtasin Risto Isomäen seuraavan kerran 1990-luvun loppuvuosina. Työskentelin Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepan (nykyisin Fingo) kehitysyhteistyöntekijänä Mosambikissa, Risto vaikutti järjestön hallituksessa. Hän sai tinkimättömällä linjallaan toisinaan aikaan yhteentörmäyksiä, joista Helsingin kollegat vähän huokaillen kertoivat.
Muisto Riston puolison Jaana Airaksisen ja viiden tehtäviinsä valmistautuvan kehitysyhteistyöntekijän kohtaamisesta keväällä 1997 huvittaa nyt neljännesvuosisata myöhemmin meitä molempia.
Airaksinen veti siihen aikaan Maailman kauppajärjestö WTO:n toimiin paneutuvaa Maailmankaupparyhmää. Hän osallistui Kepan uusien työntekijöiden perehdytykseen kertomalla meille Maailmankaupparyhmän tavoitteista ja toiminnasta. Esityksensä perään hän kysyi, miten itse olimme ajatelleet tulevissa tehtävissämme vaikuttaa WTO:hon. Näppärin viisikostamme vastasi, että aikoo seurata ja raportoida. Me loput häkellyimme kysymyksestä, jonka tähtäin tuntui asettuvan korkealle päidemme yläpuolelle.
Globalisaatiokriittinen kansalaisaktivismi kasvoi 1990-luvun lopulla ja näytti voimansa muun muassa Seattlen mielenosoituksissa vuosituhannen taitteessa.
Kehitysyhteistyössä Mosambikissa osallistuin velkojen mitätöimistä ajaneeseen velkaryhmään ja seurasin sivusta myös Maputossa hiukan kituliaasti viriävää maailmankaupparyhmää. Sekä velkaan että maailmankauppaan keskittyvässä kansalaisliikehdinnässä globaali pohjoinen toimi kätilönä, kasvattajana ja sponsorina. Paikallisesti nouseva kansalaisaktivismi paneutui luontojaan pikemmin sen kaltaisiin aiheisiin kuin maaoikeudet.
Globalisaatiokriittisen kansalaisliikehdinnän vaikutukset jäivät vähäisemmiksi kuin aikanaan toivottiin, arvioi Risto nyt. Viivan alle jäi joitakin merkittäviä torjuntavoittoja globaalissa pohjoisessa, mutta pääosin kamppailut pohjoisessa lopulta hävittiin. Ja mitä tulee globaaliin etelään: ”Useimmat aktivistit, kuten minä, ajattelivat silloin puolustavansa kolmannen maailman maita neokolonialismia vastaan. En itse nähnyt, että vapaakauppa johtaisikin Yhdysvaltain ja Euroopan valta-aseman romahtamiseen.”
5. Mikä ja kuka voi vaikuttaa?
2000-luvun alkuvuosina aloittelin työuraa ulkoministeriön virkahenkilönä, ja Risto Isomäki jatkoi aktiivista järjestövaikuttamista. Aihepiiri yhdisti, mutta roolit määrittivät näkökenttää, kun toinen haki julkista rahoitusta eri järjestöhankkeille, ja toinen oli siirtynyt valtionhallintoon, jossa rahoituspäätöksiä valmisteltiin.
Risto oli aktiivisesti mukana suunnittelemassa eri kansalaisjärjestöjen hankkeita, joista moni sai vuosien mittaan osan rahoituksestaan kehitysyhteistyövaroista. Niissä tilanteissa, kun rahoitusta ei lupaavien alkutunnustelujen jälkeen hankkeelle myönnettykään, hänessä heräsi epäilys siitä, että taustalla oli vaikuttanut joku ulkoinen, ehkä jopa ulkomainen toimija.
Kansalaisjärjestöjen toiminta on 2000-luvulle tultaessa muuttunut. Järjestöiltä vaaditaan rahoituksen saamiseksi suurempaa professionaalisuutta ja tiukempaa kohdentamista.
Byrokratian sisältä katsottuna näkökulma pysyi – jälleen – lattean maantasaisena. Omalta tarkkailupaikaltani katsottuna rahoituspäätöksissä oli kyse linjauksista, niitä tulkitsevista henkilöistä ja tilanteista. Yksi virkahenkilö tai päällikkö oli taipuvainen tiukempaan tulkintaan kuin joku toinen. Lisäksi joskus aika ja tilanne vain olivat otollisempia.
Kansalaisvaikuttajan ja virkahenkilön näkökulmia kuitenkin yhdisti ajatus valtiosta mahdollistajana. Julkisella kehitysyhteistyörahoituksella oli merkitystä useissa niistä onnistumisista, joita Risto suomalaisen kansalaisvaikuttamisen neljännesvuosisadan kestäneeltä globaalilta kultakaudelta kirjassaan esittelee.
Jos hypähdetään aikajanalla hetkeksi eteenpäin, nykyhetkeen, mahdollisuuksien ikkuna näyttää kaventuneen.
”Kansanliikkeet ja kansalaisjärjestöt eivät voi enää käyttää valtion rahoitusta siinä määrin omilla ehdoillaan kuin 1980- ja 1990-luvulla”, Risto vertaa.
Kansalaisjärjestöjen toiminta on 2000-luvulle tultaessa muuttunut. Järjestöiltä vaaditaan rahoituksen saamiseksi suurempaa professionaalisuutta ja tiukempaa kohdentamista. Riston kaltaisen kansalaisvaikuttajan näkökulmasta se heikentää suomalaista kansalaisyhteiskuntaa ja ruohonjuuritason toimintaa ylipäänsä.
6. Kenen joukoissa seisot?
Tammikuussa 2004 Maailman sosiaalifoorumi järjestettiin ensimmäistä kertaa muualla kuin Brasilian Porto Alegressa. Risto Isomäki oli mukana joissakin niistä taustakeskusteluista ja tapaamisista, jotka onnistuivat tuomaan Maailman sosiaalifoorumin Intian Mumbaihin.
Hän ajoittaa Mumbain sosiaalifoorumiin myös suomalaisen kansalaisvaikuttamisen globaalin kultakauden kunniakkaan päätöskohdan. Suomalaisilla toimijoilla oli sormensa pelissä. Foorumin järjestämisellä puolestaan oli merkittäviä ja kauaskantoisia vaikutuksia Intian sisäpolitiikkaan, minkä taloustieteen nobelisti Amartya Sen ja belgialainen taloustieteilijä Jean Drèze ovat todistaneet teoksessaan An Uncertain Glory. Suuri kirjo intialaisia, keskimäärin eripuraisia liikkeitä ja puolueita oli ikään kuin pakotettu yhteiseen projektiin. Samalla syntyi yhteyksiä brasilialaisiin kansalaisyhteiskunnan toimijoihin. Globaali etelä tapaili yhteistä säveltä, jota maailman suurien kehitysongelmien ratkaiseminen vaatii vähintään yhtä paljon kuin globaalin pohjoisen ja globaalin etelän yhteistyötä.
Risto ei osallistunut enää itse sosiaalifoorumiin. Edeltäneiden vuosien intensiivinen aktivismi oli ajanut hänet siinä määrin piippuun, että tahtia oli pakko rauhoittaa. Itse olin vähän sattumalta mukana Mumbaihin matkustaneen ulkoministeri Erkki Tuomiojan (sd) matkaseurueessa. Mumbain Holiday Inn -hotellissa järjestettiin globalisaation hallintaan pyrkineen Helsinki-prosessin konferenssi. (Nyt puhumme sattumalta saman ketjun hotellin aulakahvilassa, Risto rekisteröi yhteensattuman).
Suomeen palattiin Keski-Aasian kautta, monimutkaisen matkareitin vuoksi yksityiskoneella. Jossakin kohtaa Aasian yläpuolella ministeristä, hänen avustajistaan, virkakunnasta ja toimittajista koostunut seurue intoutui laulamaan suomalaisen poliittisen laululiikkeen klassikoita. Matkassa oli sitä ikäluokkaa, että moni muisti sanat.
7. Miten aktivismi muuttuu?
Tämän hetken nuorilla ja opiskelijoilla on enemmän sekä yksityisiä että yleisiä huolia kannettavanaan kuin 1980-luvulla. Toisaalta suomalainen yhteiskunta on edelleen hyvin turvallinen paikka toimia.
Syys-lokakuussa 2023 Fingon ja suomalaisten järjestöjen ”Toimi koska voit” -kampanja kannusti kansalaisvaikuttamiseen. Missä Risto Isomäki näkee kansalaisvaikuttamisen voiman ja heikkoudet nykyään?
Siitä oikeastaan puhuttiin heti aluksi. Tämän hetken nuorilla ja opiskelijoilla on enemmän sekä yksityisiä että yleisiä huolia kannettavanaan kuin 1980-luvulla. Toisaalta suomalainen yhteiskunta on edelleen hyvin turvallinen paikka toimia.
Globaalin vaikuttamisen tavoitteissa korostuu ilmasto. Koronapandemia osui huonoon aikaan, Risto pahoittelee: Greta Thunbergin käynnistämä nuorten ja koululaisten ilmastoliike ei ehtinyt saavuttaa niitä tuloksia, joihin se olisi ilman pandemiapysähdystä hyvin todennäköisesti yltänyt. Momentumin elvyttäminen on vaikeaa etenkin epävakaassa maailmantilanteessa. Mutta ilmaston lämpeneminen nostaa uuden ilmastonmuutokseen liittyvien kansanliikkeiden aallon, hän uskoo, ehkä piankin.
Sosiaalinen media on tuonut sekä vahvuuksia että heikkoutta. Näkyvyyden saaminen vaatii aiempaa vähemmän resursseja ja rahaa, esimerkiksi aiempina vuosikymmeninä iso menoerä postimaksut ovat jääneet pois. Heikkoutena on, että somevaikuttaminen usein perustuu eleille. Eleisiin liittyy tietty lyhytjänteisyys ja vähäinen paneutuminen varsinaisten vaikutusten seurantaan.
Entä oma toiminta?
Risto kertoo olevansa parhaillaan mukana kolmessa erittäin kiinnostavassa hankkeessa. Yksi on intialais-suomalaista yhteistyötä aurinkoenergian tutkijoiden ja aktivistien kesken: siinä on 11 osaprojektia. Toinen liittyy afrikkalaisten puulajien marulan ja baobabin istuttamiseen ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Kolmas on Amazonia ei saa kuolla -kampanja, jossa fokus on nyt sademetsien reuna-alueilla.
Hän kuvaa hankkeita yksi kerrallaan, selvästi innostuen. Rohkaisevia asioita on meneillään.
