Viime syksynä protestien aalto pyyhkäisi yli Latinalaisen Amerikan. Karibian Haitilta Andien Chileen miljoonat ihmiset marssivat kaduilla ja vaativat muutoksia yhteiskuntiinsa. Valinta demokratian tai tasa-arvoisemman talouden välillä ei enää kelvannut, vaan mielenosoittajat vaativat molempia, kirjoittavat Anna Heikkinen ja Eija Ranta.
Pinnan alla on kiehunut jo pidempään. Haitissa mielenosoituksia on ollut kahden viime vuoden ajan. Miljoonat venezuelalaiset ovat jättäneet entisen öljymahdin kaaoksen taakseen. Nicaraguassa Daniel Ortegan yksinvaltaa vastustaneet nuorisoliikkeet on tukahdutettu väkivaltaisesti.
Vaikka viime syksynä eri maissa puhjenneilla mielenosoituksilla on omat erityispiirteensä, niiden taustalla on samoja yhteiskunnallisen kehityksen piirteitä. Niitä ovat demokratian heikentyvä tila, eriarvoistuminen, luonnonvarariippuvuus sekä maailmanpolitiikan muutokset.
Autoritaarisen populismin nousu
2000-luvulla Latinalaisessa Amerikassa elettiin pitkään kohtalaisen seesteisesti. Se oli niin sanottua vaaleanpunaisen hyökyaallon aikaa eli uuden vasemmiston nousua. Aaltoon kuuluivat muiden muassa Brasilia, Argentiina, Chile, Uruguay, Bolivia, Ecuador, Nicaragua ja Venezuela.
Tällöin Latinalaisen Amerikan valtiot vahvistivat rooliaan luonnonvara-, talous- ja sosiaalipolitiikassa sekä pyrkivät aiempaa tasaisempaan tulonjakoon erilaisin tulonsiirto-ohjelmin. Köyhyys väheni merkittävästi esimerkiksi Boliviassa ja Ecuadorissa.
Monessa maassa, jossa nyt protestoidaan, eletään tämän vaaleanpunaisen aallon raunioilla.
Ecuadorissa Rafael Correan presidenttikausi (2007–2017) päättyi talouskriisiin, kun öljyn maailmanmarkkinahinta romahti. Uusi hallitus aloitti talouskurin Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ohjauksessa.
Venezuelassa ja Nicaraguassa toiveet ja odotukset uudenlaisesta kansanvallasta ja oikeudenmukaisesta taloudesta vaihtuivat valtion sortoon ja yksinvaltaan.
Venezuelassa ja Nicaraguassa toiveet ja odotukset uudenlaisesta kansanvallasta ja oikeudenmukaisesta taloudesta vaihtuivat valtion sortoon ja yksinvaltaan.
Ruotsalainen V-Dem-tutkimusinstituutti arvioi demokratian tilaa eri valtioissa erityisellä indeksillä. Sen mukaan Latinalaisessa Amerikassa demokratia on heikentynyt. Kymmenen viime vuoden aikana pahin romahdus on tapahtunut Hondurasissa ja Nicaraguassa. Venezuelassa demokratia on heikentynyt jo pitemmän aikaa ja Brasiliassa aivan viime vuosina. Autoritaarinen populismi on vahvistunut poliittisen kartan kaikilla laidoilla.
Boliviassa istuva presidentti Evo Morales asettui vastoin perustuslakia presidenttiehdokkaaksi, minkä lisäksi häntä syytettiin vaalivilpistä. Tämä johti raivoisaan edustuksellisen demokratian puolustamiseen. Morales lähti maanpakoon vallankaappausretoriikan saattelemana.
Kolumbiassa taas aktivistit vaativat uudenlaista osallistuvaa demokratiaa.
Eriarvoinen kansalaisuus
Protestit voi nähdä merkkinä siitä, että ihmisten mielestä äänestäminen ei riitä yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseksi.
Latinalainen Amerikka on yksi maailman jakautuneimmista mantereista. Lähes kaikissa maissa taloudellinen ja etninen eriarvoisuus on äärimmäisen räikeää.
On myös muistettava, että Latinalainen Amerikka on yksi maailman jakautuneimmista mantereista. Lähes kaikissa maissa taloudellinen ja etninen eriarvoisuus on äärimmäisen räikeää.
Viime vuosikymmenten talouskasvun ansiosta Chileä on pidetty Latinalaisen Amerikan mallimaana. Kertynyt varallisuus on jakautunut kuitenkin hyvin epätasaisesti. Eriarvoistavan talouspolitiikan perusta luotiin pitkälti Augusto Pinochetin diktatuurin aikana vuosina 1973–1990. Tänään politiikan ja talouden kapea eliitti omistaa valtaosan maasta, luonnonvaroista ja teollisuudesta.
Eliitin etuoikeuksia ollaan usein valmiita puolustamaan väkivalloin. Kun protestit alkoivat Chilessä, maan presidentti Sebastián Piñera julisti poikkeustilan ja totesi olevansa sodassa omaa kansaansa vastaan.
Poliisin, armeijan ja globaalisti verkostoituneen talouseliitin yhteenkietoutuminen on ominaista Latinalaisessa Amerikassa. Mantereella kysytäänkin, miksi samassa valtiossa kansalaisilla on niin erilaisia oikeuksia.
Viime syksynä perulaiset kyllästyivät korruptoituneeseen poliittiseen järjestelmäänsä ja lähtivät kadulle osoittamaan tukeaan presidentti Martín Vizcarralle. Presidentti oli protesteja edeltävänä päivänä hajottanut opposition hallitseman kongressin, joka vastusti korruption kitkentään tähtääviä uudistuksia. Vuonna 2016 Perussa oli paljastunut poliittisen eliitin mittava lahjusvyyhti. Sen seurauksena kymmenet merkittävät poliittiset toimijat, kuten lähes kaikki maata aiemmin hallinneet presidentit, päätyivät korruptiotutkinnan kohteiksi.
Myös muualla Latinalaisessa Amerikassa vaaditaan loppua korruptiolle ja eliitin etuoikeuksille sekä nykyistä tasa-arvoisempaa kansalaisuutta.
Raaka-aineriippuvuus
Kansainvälinen talousjärjestelmä vaikuttaa merkittävästi tulojen eriarvoiseen jakautumiseen mantereella. Etenkin mineraalien, öljyn ja maakaasun kasvava globaali kysyntä vahvistaa yksipuolista raaka-aineisiin perustuvaa tuotantorakennetta, joka on peräisin jo siirtomaavallan ajalta.
Uuden vasemmiston maissa, kuten Boliviassa ja Ecuadorissa, luonnonvarojen hyväksikäyttöä on perusteltu kansantaloudellisella hyödyllä. Uusliberalistista talouspolitiikkaa noudattavissa Perussa, Chilessä ja Kolumbiassa luonnonvarapolitiikkaa hallitsevat pitkälti talouseliitti ja monikansalliset yritykset. Chilessä luonnonvarojen yksityistämisessä on edetty kaikkein pisimmälle.
Keskittyminen raaka-aineiden vientiin on johtanut taloudellisten hyötyjen sekä ympäristö- ja sosiaalisten haittojen epätasaiseen jakautumiseen. Epäoikeudenmukaisuuden kokemus on lisääntynyt, mistä kertovat mantereella kiihtyneet luonnonvarakonfliktit.
Yleisimpiä ovat kaivannaisteollisuuteen liittyvät yhteenotot. Observatorio de Conflictos Mineros de América Latina -kansalaisjärjestön mukaan näitä konflikteja rekisteröitiin viime tammikuussa yhteensä 292. Suurin osa niistä tapahtui Chilessä (49), Perussa (42) ja Brasiliassa (26).
Viime vuosina ympäristöaktivistien pidätykset ja surmat ovat lisääntyneet Latinalaisessa Amerikassa.
Konfliktit leimahtavat usein kaivosteollisuuden tai öljynporauksen aiheuttamasta ympäristön saastumisesta sekä alkuperäiskansojen oikeuksien ja toimeentulomahdollisuuksien polkemisesta. Viime vuosina myös ympäristöaktivistien pidätykset ja surmat ovat lisääntyneet Latinalaisessa Amerikassa.
Samaan aikaan pienet kansanliikkeet ja kyläyhteisöt ovat ryhtyneet entistä hanakammin puolustamaan oikeuksiaan. Esimerkiksi Boliviassa ja Ecuadorissa alkuperäiskansojen liikkeet ovat järjestäytyneet ja saavuttaneet vaikutusvaltaa luonnonvarapolitiikan päätöksenteossa.
Useissa Latinalaisen Amerikan maissa ruohonjuuritason poliittisen vaikuttamisen kanavat ovat kuitenkin heikot tai puuttuvat kokonaan. Siksi mielenosoitukset koetaan yhä tehokkaimmaksi tavaksi saada oma ääni kuuluviin.
Maailmanpolitiikan muutokset
Luonnonvarariippuvuus on luonut globaaleille suhdanteille haavoittuvaisen talousrakenteen. Syksyn protestien aikana pohdittiinkin, missä määrin Yhdysvallat sekaantui Latinalaisen Amerikan politiikkaan suojellakseen omia taloudellisia intressejään. Etenkin 1960- ja 1970-luvuilla se horjutti aktiivisesti maanosan vasemmistolaisia hallituksia ja tuki itselleen suopeita hallitsijoita.
Erityisesti presidentti Donald Trumpin ulkopolitiikka on luonut ideologisia vastakkainasetteluja korostavaa ilmapiiriä. Yhdysvallat tukee avoimesti Brasilian äärioikeistolaisen presidentin Jair Bolsonaron politiikkaa ja kannattaa Venezuelan oikeisto-opposition Juan Guaídoa maan presidentiksi. Uhkakuvat leimaavat jälleen suhtautumista Latinalaiseen Amerikkaan.
Yhdysvallat ei kuitenkaan ole enää alueen isoveli, kuten aiempina vuosikymmeninä. Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terroritekojen jälkeen maan ulkopolitiikan kärki on siirtynyt etelänaapurista Lähi-itään. 2000-luvulla mantereelle on tullut uusia maailmanpolitiikan toimijoita: yhteistyötään ovat syventäneet yhtäältä BRICS-maat (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka) ja toisaalta globaalin etelän eri toimijat.
Etenkin Venezuela, Ecuador, Bolivia, Brasilia ja Argentiina ovat lisänneet yhteistyötään Kiinan kanssa, joka on kiinnostunut Latinalaisen Amerikan luonnonvaroista ja energiasta. Moni maa on myös velkaantunut Kiinalle, koska lainat ovat sidottuja öljyyn, jonka maailmanmarkkinahinta romahti vuoden 2008 globaalin talouskriisin jälkimainingeissa.
Myös Venäjä on jälleen kiinnostunut Latinalaisesta Amerikasta.
Myös Venäjä on jälleen kiinnostunut Latinalaisesta Amerikasta. Sen vaikutus näkyy erityisesti Venezuelassa, jossa se on uhmannut Yhdysvaltojen öljynvientiin kohdistamia talouspakotteita.
Toisaalta Venezuelan kriisi on heikentänyt niitä vasemmistomaita, jotka saivat paljon taloudellista tukea Hugo Chávezin presidenttikaudella vuosina 1999–2013.
Kuuban ja Venezuelan roolia Latinalaisen Amerikan mielenosoituksissa on spekuloitu laajasti. Ecuadorin presidentti Lenín Moreno ja Chilen Sebastián Piñera väittävät, että Kuuban ja Venezuelan hallitukset tukevat protesteja. Venezuelan Nicolás Maduro on myös itse esittänyt, että hänen hallituksensa on ollut eri maiden protestien liikkeellepanevana voimana.
Vaikka Trumpin uhittelu, Venäjän uusi rooli ja Kuuban syyllistäminen tuovat tuulahduksia menneestä, globaali nykymaailma on lähtökohtaisesti erilainen kuin kylmän sodan aikainen järjestys, joka näyttäytyi eri blokkien ideologisena taisteluna. Esimerkiksi Kiinan talouspolitiikka poikkeaa merkittävästi perinteisestä kommunismista. Kapitalismi on kaikkialla, ja sitä edistetään yhä autoritaarisemmin maailmanpoliittisessa tilanteessa, jota määrittävät globaali eriarvoisuus, hupenevat luonnonvarat ja ilmastonmuutos.
Politiikan uudet tuulet
Latinalaisen Amerikan protesteihin osallistuneista ihmisistä valtaosa on tullut perinteisten poliittisten puolueiden ulkopuolelta eli liikkeistä, jotka edustavat nuoria, seksuaalivähemmistöjä, alkuperäiskansoja tai ilmastoaktivisteja. Internetillä ja sosiaalisella medialla on ollut suuri merkitys. Etenkin nuoret ovat nousseet protestien eturintamaan vaatimaan demokratiaa ja kansalaisoikeuksia sekä aiempaa tasa-arvoisempaa taloutta. Enää he eivät tyydy vain jompaankumpaan.
Samaan aikaan konservatiivisen politiikan puolelta on noussut uusia karismaattisia uskonliikkeitä ja äärioikeistolaisia puolueita.
Ihmiset etsivät eri suunnilta uusia tapoja identifioitua poliittisesti globaalissa maailmassa, jossa kyky vaikuttaa oman elämänsä ja yhteiskuntansa suuntaan tuntuu kadonneen.
Ihmiset etsivät eri suunnilta uusia tapoja identifioitua poliittisesti globaalissa maailmassa, jossa kyky vaikuttaa oman elämänsä ja yhteiskuntansa suuntaan tuntuu kadonneen.
Syvät historian muovaamat rakenteelliset epäkohdat eivät väisty yhdessä yössä. Protestien saavutukset antavat ihmisille kuitenkin toivoa muutoksesta kohti demokraattisempaa ja oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa.
Ecuadorissa alkuperäiskansat saivat hallituksen perumaan kaavailemansa talouskurin. Chilessä taas äänestetään huhtikuussa Augusto Pinochetin aikaisen perustuslain uudistamisesta.
Mielenosoitusten ketjureaktio on myös osoittanut, että ihmiset yli rajojen ovat voimaantuneet toisistaan ja uskovat niiden aikaansaamaan muutokseen.
Suuri osa viime syksyn protesteista kytee nyt hiilloksena. Liekki ei ole kuitenkaan täysin sammunut. Uusia protesteja ja kansanliikkeitä syntyy vielä Latinalaisen Amerikan kaduilla.
TEKSTI ANNA HEIKKINEN JA EIJA RANTA
KUVA JUAN MANUEL NÚÑEZ MÉNDEZ, UNSPLASH
Anna Heikkinen on väitöskirjatutkija ja Eija Ranta yliopistonlehtori kehitysmaatutkimuksen tieteenalalla Helsingin yliopistossa.
