Infektiolääkäri Terhi Heinäsmäki on lähtenyt aina, kun suinkin on pystynyt.
Terhi Heinäsmäki kertoo tarinan Trinidad ja Tobagosta, Karibianmeren saarivaltiosta. Oli vuosi 2009. Hän oli työpaikallaan, kun äiti soitti. Tämä oli käymässä, asui tyttärensä asunnossa.
”Tänne tuli sähkömies”, äiti sanoi. ”Nyt hän ottaa tietokoneen kainaloonsa.”
Heinäsmäki tiesi heti, mistä oli kyse.
”Äiti, älä tee mitään. Älä katso, puhu vain minulle.”
Äiti jatkoi jutteluaan. Heinäsmäki työskenteli San Fernandon kaupunginsairaalassa hi-viruksen asiantuntijana. Työkaverit hälyttivät poliisit, hän kiiruhti kotiin. Äiti oli yksin, täysin rauhallinen. Mikä helpotus, Heinäsmäki ajatteli. Naapuri oli äskettäin tapettu ryöstön yhteydessä.
Heinäsmäki on ryöstetty seitsemän kertaa. Hän sanoo, ettei pelkää.
Vuorokausi varoaikaa
Terhi Heinäsmäki on työskennellyt katastrofialueilla ja kehitysmaissa yli 30 vuotta. Joskus työrupeama on kestänyt viikon, usein kuukausia, toisinaan vuosia.
Hän on jakanut lääkkeitä kapinallisille sodan runtelemassa Liberiassa, taltuttanut Botswanan kohtalokasta hiv-epidemiaa, auttanut maanjäristyksen uhreja Intiassa, johtanut tsunamioperaatiota Thaimaassa.
”Sain geeniarvonnassa levottomat jalat.”
Toisinaan hän on lähtenyt vauhdilla, jopa vuorokauden varoajalla.
Ihmettelijöille hän on selittänyt: ”Osa ihmisistä lähtee aina, kun siihen on mahdollisuus.” Tai humoristisesti: ”Se, että asemapaikka sijaitsee 6 890 kilometriä lähimmästä Osuuspankista, on selvä bonus.” Tai lyhyesti: ”Minulla on matkakärpänen.”
Viimeksi hän palasi Keniasta, tällä kertaa neljän vuoden komennukselta.
Siellä hän työskenteli Suomen Punaisen Ristin Afrikan aluevastaavana ja valvoi järjestön ohjelmia yhdessätoista valtiossa, kuten Etelä-Sudanissa, Keniassa, Somaliassa, Etiopiassa ja Burundissa. Tehtävä oli kehitysyhteistyötä, Heinäsmäki korostaa.
Hän on usein kuullut, etteivät katastrofityöntekijät sovi kehitysyhteistyöhön.
Katastrofialueella työ on tehtävä, oli se mitä tahansa. Joskus lääkärin pitää olla kokki, sairaanhoitaja tai insinööri.
Eroja toki on, Heinäsmäki tietää. Katastrofialueella työ on tehtävä, oli se mitä tahansa. Joskus lääkärin pitää olla kokki, sairaanhoitaja tai insinööri. Kehitysyhteistyö on pitkäjänteisempää, ja siinä kukin toimii erikoisalueellaan.
Afrikassa hän tajusi, että pystyy kumpaankin työhön.
Kaksi Afrikkaa
Terhi Heinäsmäen Afrikka on kaksijakoinen. Yhtäältä sotainen, kuiva, korruptoitunut, aliravittu. Toisaalta vastuullinen, kekseliäs, uutta kokeileva, mahdollisuuksia täynnä.
Esimerkiksi Heinäsmäki ottaa pulan lääkäreistä.
Monissa Afrikan maissa sairaanhoitajat tekevät lääkärin töitä. Ratkaisu on siihenkin, jos hoitajia ei ole tarpeeksi. Vapaaehtoisia kyläläisiä on ”pikakoulutettu”, jotta he osaavat hoitaa lasten ripulia, malariaa ja keuhkokuumetta. Lapsikuolleisuus on selvästi vähentynyt.
Isoin ongelma on ratkaisematta, ja se on ilmastonmuutos, Heinäsmäki sanoo.
Itä-Afrikassa hän näki vuoden 2017 kuivuuden, jota hän kuvailee ”hivuttavaksi katastrofiksi, jossa ihmisten ja eläinten kestokyky alkoi pettää”. Keniassa, Etiopiassa ja Somaliassa kuivuus oli pahin alueilla, jotka ovat riippuvaisia karjasta. Kun lehmät, kamelit ja vuohet kuolivat, ihmiset joutuivat köyhyyskierteeseen ja lopulta jättämään kotinsa.
Pitää muistaa, että Afrikka kantaa päävastuun pakolaisista, Heinäsmäki toteaa.
Kun pellot ja laitumet kuivuvat, ihminen ei saa ravitsevaa ruokaa ja heikentyy. Aliravitsemus lisääntyy. Tulee tauteja, kuten tuberkuloosia ja hengitystiesairauksia. Eniten kärsivät lapset. Monet heistä eivät saa riittävästi ravintoa ensimmäisinä elinvuosinaan.
”Ja mitä tapahtuu? Aliravitsemus vaikuttaa älylliseen kehitykseen. Aliravitut lapset eivät saa aikuisina kunnollisia työpaikkoja, joten köyhyys säilyy.”
”Ja mitä tapahtuu? Aliravitsemus vaikuttaa älylliseen kehitykseen. Aliravitut lapset eivät saa aikuisina kunnollisia työpaikkoja, joten köyhyys säilyy.”
Juuri senkin vuoksi ilmastonmuutosta pitää hillitä määrätietoisesti.
Afrikassa hän vakuuttui siitä, että ilmastonmuutos on totta. Hän muistaa Somalimaasta 60-vuotiaan miehen, joka seisoi kotipihallaan. Vielä kolmekymmentä vuotta sitten alue oli viidakkoa. Nyt on vain aavikkoa, kuivunutta koppuraa.
Viruksen vanavedessä
Eroperheestä ja yksinhuoltajakodista, Terhi Heinäsmäki kuvailee lapsuuttaan. Äiti kasvatti hänet täysin yksin. Hän oli toimistosihteeri, paljon töissä.
Itsetunto Heinäsmäellä on ollut kohdallaan.
Koti oli Jyväskylässä. Kun pankinjohtajan tytär ei kutsunut häntä syntymäpäiväjuhliinsa, Heinäsmäki ajatteli, että ”omapahan on häviönsä”. Ylioppilaaksi hän valmistui viiden laudaturin arvosanoin. Hän tahtoi akateemiselle uralle ja aloitti lääketieteen opintonsa vuonna 1983.
Samana vuonna Suomesta löytyi ensimmäinen hiv-tartunta.
Siitä alkaen Heinäsmäki on seurannut hiviä. Vuonna 1996 hän työskenteli New Yorkissa infektiosairaalassa, jonka saattohoito-osasto täyttyi aidsiin kuolevista potilaista. He saivat uutta yhdistelmähoitoa. Osasto tyhjentyi. Potilaat tervehtyivät, palasivat koteihinsa.
Joitakin paraneminen järkytti, sillä he olivat valmistautuneet kuolemaansa.
Botswanassa kuolema ei ollut häpeä, mutta hiv-tartunta oli.
Vuonna 2004 Heinäsmäki työskenteli Botswanassa, jossa käynnistyi Afrikan ensimmäinen antiretroviraalinen hoito-ohjelma. Joka neljännellä kansalaisella oli hiv-tartunta ja jokaisella läheinen, joka oli kuollut aidsiin. Siellä kuolema ei ollut häpeä, mutta hiv-tartunta oli.
Heinäsmäki ohjeisti botswanalaisia lääkityksessä. Hän seurasi, kuinka tiede voitti ja kuolemat vähenivät dramaattisesti.
Hän oli erikoistunut sisä- ja infektiotauteihin. Työssään hän tajusi, kuinka paljon valtaa on infektiotaudeilla, kuten hi-viruksella. Se on huojuttanut hallituksia, aiheuttanut talouskriisejä ja mullistanut tiedettä. Sitä seurasi ebola, sitten sikainfluenssa.
Nyt vuorossa on uusi koronavirus, ja valtiot ovat varuillaan.
Opit maailmalta
Terhi Heinäsmäeltä kysytään usein Thaimaan tsunamioperaatiosta, jota hän ryhtyi johtamaan 27. joulukuuta 2004, vain vuorokausi onnettomuuden jälkeen.
Siihen hänen on helppo vastata: ”En muista paljoakaan. En ehtinyt juurikaan nukkua.”
Suomen Punaisen Ristin kansainvälisen avustustoiminnan johtaja Kalle Löövi oli soittanut Heinäsmäelle tapaninpäivänä ja kysynyt, lähdetkö Thaimaahan. Sanomalehdessä oli ollut otsikko tyyliin: Iso aalto Thaimaassa, kuudenkymmenen pelätään kuolleen.
Myöhemmin Heinäsmäki tajusi, kuinka nopeasti Löövi reagoi.
”Ehdoton sankariteko.”
Jälkeenpäin selvisi, että tsunamissa menehtyi yli 220 000 ihmistä.
Heinäsmäki on oppinut maailmalta paljon.
Liberiassa vuonna 1995 hän ymmärsi, kuinka paljon ihminen sietää kipua. Heinäsmäki oli lähistöllä, kun sotilasta ammuttiin reiteen. Miehen ilmekään ei värähtänyt.
Keniassa hän tajusi, kuinka syvään korruptio on juurtunut. Nuori kenialainen lääkäri kirjoitti blogin hallituksen ja yläluokan vastuun puutteesta ja kehotti ihmisiä nousemaan korruptiota vastaan. Kahden päivän päästä hän kuoli keuhkoveritulppaan Nairobin keskustassa. Ambulanssi ei tullut, kukaan ei elvyttänyt. Miten sopivasti ajoitettu kuolema, Heinäsmäki toteaa.
Etelä-Sudanissa Terhi Heinäsmäki ymmärsi, että kehitysyhteistyö tuo normaaliutta sekavan arjen keskelle, kuten mahdollistaa koulunkäynnin konfliktiherkässä valtiossa.
Etelä-Sudanissa hän ymmärsi kehitysyhteistyön merkityksen. Se tuo normaaliutta sekavan arjen keskelle, kuten mahdollistaa koulunkäynnin konfliktiherkässä valtiossa.
Ihmisistä hän ajattelee Raamatun sanoin: Tee muille, kuten haluat itsellesi tehtävän.
”Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Emme silti hahmota pakolaisia ihmisinä emmekä näe, että afrikkalaiset pystyvät huolehtimaan miljoonista pakolaisista.”
Senkin hän on oppinut, että ihmisen kärsimys on vakio.
Kehitysmaissa valittamista kuulee harvoin. Länsimaissa asiat ovat hyvin, mutta silti ahdistaa ja masentaa. Psyykkinen oireilu on kehityksen lieveilmiö, Heinäsmäki sanoo.
Ilman eläkevirkaa
Terhi Heinäsmäki kirjoitti blogia komennuksiltaan Lääkärilehteen yli kymmenen vuotta. Lähtöjään hän kuvaili: ”Äiti, älä lähde!… Ja äidin on pakko kuitenkin mennä, jättää lapsi selviämään omilla keinoillaan olotilaan, jossa ei ole mitään hätää, mutta ei ole äitiäkään.”
Aluksi hän otti vastaan vain lyhyitä työkomennuksia.
Nykyisin vanhin tytär on aikuinen. Kuopus on ollut mukana ulkomailla, viimeksi neljä vuotta Keniassa. Vakituista virkaa Heinäsmäellä ei ole koskaan ollut.
Hän pitää siitä, että asioilla on alku ja loppu.
”Ei ole titteliä, ei eläkevirkaa.”
Keikkatyö kehitysmaissa sopii Heinäsmäelle, sillä hän selviää vaatimattomissa oloissa. Hän kuvailee itseään levottomaksi, avuliaaksi ja huumorintajuiseksi. Toisinaan hitaaksi, ja siksi hän on pohtinut, kuinka nopeasti reagoisi, jos vieressä räjähtäisi.
Täysin pelotonkaan hän ei ole.
”Sanoisin, että olen välinpitämätön vaaroja kohtaan.”
Heinäsmäki työskentelee kahtena tai kolmena päivänä viikossa lääkärinä helsinkiläisellä matkailuklinikalla. Afrikan-komennus väsyttää, ja kuopus haluaisi jatkaa yläastettaan Suomessa.
Siksi hän aikoo olla Suomessa. Ainakin jonkin aikaa.
TEKSTI PÄIVI ÄNGESLEVÄ
KUVAT EEVA ANUNDI
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
