Majvor Taddele vietti viisi kuukautta Yangonissa keskikoulun opettajia valmentaen. Suurin haaste oli kehittää vaihtoehtoja oppilaiden kurittamiselle.
”Olin työskennellyt pitkään kaupallisten aineiden opettajana Prakticumissa, ruotsinkielisessä ammattioppilaitoksessa, ja halusin vapaaehtoistyöhön kehitysmaahan.
Helmikuussa 2019 pääsin Yangoniin, Myanmariin. Olisin siellä viisi kuukautta.
Ryhdyin töihin ripeästi. Minun oli laadittava kirjanen opinto- ja ammatinvalinnanohjauksesta ja valmennettava keskikoulun opettajia. Heitä oli seitsemäntoista, joista valtaosa oli buddhalaisten luostarien kouluista. Suurin ongelma kouluissa oli se, että oppilaat keskeyttivät opintonsa ja lähtivät töihin. Uskoin, että motivointi ja itsetunnon tukeminen saisivat heidät jatkamaan opintojaan.
Oppilaita oli luokassa viitisenkymmentä, ja heidät oli pidettävä kurissa. Lähes jokainen kurssilainen löi oppilaitaan.
Aloitin työpajan. Kysyin rankaisemisesta, sillä olin kuullut, että karttakeppi oli kovassa käytössä. ’Totta kai, niin on aina tehty, on pakko’, kurssilaiset vastasivat. Oppilaita oli luokassa viitisenkymmentä, ja heidät oli pidettävä kurissa. Lähes jokainen kurssilainen löi oppilaitaan.
Järkytyin, menin ihan šokkiin.
Tajusin, että olin alueella, jota en hallitse. Silti tunsin, että minun olisi tehtävä jotain.
JUTTELIN TYÖKAVERINI, paikallisen projektisihteerin kanssa. Hän tunsi YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen ja ehdotti tietoiskua kurssilaisille. Minusta idea oli hyvä.
Näytin YK:n lastenjärjestön UNICEFin videon lasten oikeuksista, ja kurssilaiset menivät ihan hiljaisiksi. Seuraavana päivänä World Vision -järjestön työntekijät tulivat pyynnöstäni puhumaan lasten suojelemisesta. Kolmantena aamuna kysyin kurssilaisten mielipiteitä.
Yksi opettaja viittasi ja sanoi: ’Tänne ne, jotka eivät halua käyttää rangaistusta.’
Ryhmä jakaantui. Vain kolme opettajaa seitsemästätoista kannatti lyömistä. Yksi heistä kysyi, mikä olisi lyömisen vaihtoehto. Sanoin, että tekisin siitä mallin.
MIETIN MALLIA kauan. Ehdotin, että opettajat laatisivat lasten kanssa yhteiset säännöt ja tarkistaisivat opetustapaansa, jos lapset eivät opi. Ote opettamiseen voisi olla rennompi, palaute rakentavaa. Edistymisestä saisi vaikka merkin tai tarran.
Harjoittelimme. Noukin tehtäviä opinto-ohjaajien kirjasesta, jota olin laatimassa. Niiden avulla oppilaita voi motivoida ja heidän itsetuntoaan pönkittää. Innostus oli suurta.
Viimeisenä kurssipäivänä kysyin kurituksesta.
Jokainen opettaja oli sitä mieltä, että karttakeppi sai jäädä. Monet näyttivät helpottuneilta, ja olin siitä valtavan ylpeä. Opin sen, että ihminen haluaa olla hyvä. Kurittaminen on Myanmarissa tabu, joten aika näyttää, kauanko sen murtaminen kestää.”
TEKSTI PÄIVI ÄNGESLEVÄ
KUVA SAMULI SIIRALA
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
