Yhä suurempi osa maailman köyhistä ihmisistä asuu kriisiherkissä maissa. Tämä haastaa kansainväliset avunantajat, joilta vaaditaan nyt hyvän monialajohtajuuden lisäksi joustavuutta ja käytännönläheistä otetta.
Yhdysvaltain kongressi sai vastikään haltuunsa yhteisöpalvelu Facebookin sisäisiä raportteja, jotka paljastavat sosiaalisen median jättiläisen tienneen, että sen toiminta on ollut vahingollista useissa hauraissa konfliktimaissa.
Ilmiantaja Frances Haugen kertoi kongressille, että Facebook oli jättänyt puuttumatta etenkin Etiopiassa ja Myanmarissa levitettyyn vihapuheeseen ja valeuutisiin. Etiopiassa se oli palkannut vain kourallisen työntekijöitä valvomaan miljoonapäistä käyttäjäkuntaansa, joka puhuu kymmeniä eri kieliä ja elää räjähdysalttiissa poliittisessa ympäristössä.
Facebook käytti erilaisia filttereitä ja algoritmeja, joilla se pyrki estämään käyttäjiään levittämästä vahingollista sisältöä. Algoritmit kuitenkin tunnistavat kiellettyä sisältöä erityisen huonosti, kun niiden pitää ymmärtää sanojen konteksti. Etiopiassa ja Myanmarissa ymmärrystä olisi tarvittu, sillä maissa on käynnissä erittäin monimutkaisia, vuosikymmenten taakse ulottuvia etnisiä konflikteja. Etiopia on vajonnut vakavaan sisäiseen konfliktiin, ja Myanmarissa on jatkunut järjestelmällinen väkivalta rohinga-kansaa kohtaan.
Facebook ei ole ensimmäinen toimija, joka on kompuroinut epävakaissa valtioissa.
Facebook ei ole kuitenkaan ensimmäinen toimija, joka on kompuroinut epävakaissa valtioissa.
Teollisuusmaat ovat tehneet kehitysyhteistyötä, antaneet humanitaarista apua ja panostaneet sotilas- ja siviilikriisinhallintaan kehittyvissä maissa jo vuosikymmenten ajan. Silti näidenkin alojen ammattilaisilla voi olla vaikeuksia löytää oikeita toimintamalleja, kun kohdemaan yhteiskunnalliset olot muuttuvat epävakaiksi.
Tulevaisuudessa avunantajien haasteet saattavat lisääntyä entisestään, sillä äärimmäinen köyhyys ja epävakaat olot näyttäisivät keskittyvän harvaan joukkoon hauraita maita, jotka sinnittelevät kriisistä toiseen.
Viheliäisten tekijöiden kierre
Hauraille valtioille ei ole yksiselitteistä määritelmää, mutta lyhyesti ilmaistuna termi kuvaa maita, joilla on useita samanaikaisia ongelmia ja heikentynyt kyky selviytyä niistä.
Teollisuusmaiden yhteistyöjärjestön OECD:n viime vuonna julkaiseman raportin mukaan jo 76 prosenttia maailman köyhistä ihmisistä asui hauraissa maissa vuonna 2020.
Myös väkivalta, aseelliset konfliktit ja väestöjen pakkomuutot keskittyvät samoihin maihin. Vuonna 2019 peräti 22 maailman 31 konfliktialueesta sijaitsi hauraissa valtioissa
”Köyhyys ja konfliktit korreloivat keskenään”, vahvistaa Olli Ruohomäki, joka toimii vierailevana johtavana asiantuntijana Ulkopoliittisessa instituutissa.
”Köyhyys ja konfliktit korreloivat keskenään.”
– Olli Ruohomäki
Ruohomäki puhuu ”viheliäisten tekijöiden” – aseellisten konfliktien, poliittisen epävakauden ja köyhyyden – kierteestä, josta seuraa, että yleensä samat valtiot sijoittuvat viimeisiksi kehitystä mittaavissa tutkimuksissa.
OECD määrittelee haurauden viidellä ulottuvuudella, jotka liittyvät turvallisuuteen, talouteen, oikeuden käyttöön, hallintoon ja valtioiden kykyyn reagoida erilaisiin šokkeihin. Järjestön vuonna 2020 laatimassa listauksessa hauraita valtioita tai ympäristöjä oli yhteensä 57, ja näistä 13 oli äärimmäisen hauraita.
Mitkä maailman maista sitten ovat äärimmäisen hauraita eli Ruohomäen tarkoittamia peränpitäjämaita?
Saharan eteläpuolisessa Afrikassa näitä ovat Burundi, Etelä-Sudan, Keski-Afrikan tasavalta, Kongon demokraattinen tasavalta, Kongon tasavalta, Somalia, Sudan ja Tšad. Lähi-idässä samaan luokkaan kuuluvat Jemen, Irak ja Syyria. Näiden lisäksi listalla ovat vielä Afganistan ja Haiti.
Lista ei ole kiveen hakattu, ja muutoksia tapahtuu etenkin sen mukaan, miten konfliktit syttyvät ja sammuvat. Listalla on kuitenkin myös maita, jotka näyttäisivät olevan vuosikymmeniä kestävässä kierteessä.
Terrorismin ja pakolaisaaltojen torjuntaa
Haurailla mailla ei yleensä ole omia voimavaroja katkaista heikentävien tekijöiden ja huonojen lopputulosten kierrettä. Siksi ne tarvitsevat ulkopuolista apua.
OECD:n jäsenmaat tukivat hauraita maita vuonna 2018 noin 60 miljardilla Yhdysvaltain dollarilla. Avunantajat laittavat rahaa epävakaiden maiden terveydenhuoltoon ja koulutukseen sekä osallistuvat sotilaallisten ja humanitaaristen kriisien hallintaan, koska ne pelkäävät muiden muassa pakolaisaaltoja, terrorismia ja kansainvälisten kauppareittien vaarantumista.
Kehitysyhteistyövarojen merkitys on erityisen suuri äärimmäisen hauraissa maissa, joissa ne ylittivät suorien ulkomaisten sijoitusten määrän 11,5-kertaisesti ja ulkomailta lähetettyjen varojen määrän 2,5-kertaisesti vuonna 2018.
Kahden viime vuosikymmenen aikana kehitysyhteistyö on alkanut keskittyä yhä voimakkaammin hauraisiin valtioihin, kun osa entisistä avuntarvitsijoista on noussut keskituloisten maiden luokkaan.
Suomikin on lopettanut vähitellen kehitysyhteistyötään Latinalaisessa Amerikassa ja eteläisessä Afrikassa ja siirtänyt tietoisesti tukeaan hauraisiin valtioihin, kuten Afganistaniin, Somaliaan, Palestiinalaisalueelle ja Syyriaan. Joissain pitkäaikaisissa yhteistyömaissa, kuten Etiopiassa ja Mosambikissa, sisäiset tapahtumat ovat lisänneet yhteiskuntien haurautta.
Riskit vähenevät yhteistyöllä
Joudutaanko hauraissa valtiossa sitten noudattamaan kehitysyhteistyössä erilaisia periaatteita kuin muualla?
Yksi suurimmista eroista on se, että hauraissa maissa hallinnot ovat usein autoritaarisia ja kansalaisilla on heikko luottamus instituutioihin, sanoo Afganistanissa pitkään työskennellyt Lotta Valtonen, joka toimii paraikaa ulkoministeriön demokratian ja hyvän hallinnon neuvonantajana.
”Ulkopuolisen kehitysyhteistyötoimijan on varottava antamasta tukeaan autoritaariselle hallinnolle, mutta samalla on löydettävä tapoja, joilla apu saadaan perille.”
– Lotta Valtonen
Valtosen mukaan ulkopuolisen kehitysyhteistyötoimijan on varottava antamasta tukeaan autoritaariselle hallinnolle, mutta samalla on löydettävä tapoja, joilla apu saadaan perille. Yhteistyötä voidaan tilanteen mukaan tehdä esimerkiksi YK-järjestöjen, paikallisten kansalaisjärjestöjen, alempien hallintotasojen, yksityisen sektorin, median tai jopa taiteilijoiden kanssa.
Myös toimintaympäristön epävakaus lisää haasteita. Esimerkiksi hankkeet tai humanitaarinen työ voivat epäonnistua, kun toiminnan edellytykset äkillisesti heikkenevät. Siksi avunantajat tekevät yhteistyötä muiden valtioiden ja kansainvälisten järjestöjen kanssa.
”Valtiot tekevät yhä vähemmän kahdenvälistä yhteistyötä. Ne suuntaavat entistä enemmän varoja kansainvälisten järjestöjen suuntaan. Näin saadaan riskejä hajautettua”, Olli Ruohomäki sanoo.
Koska riskejä on paljon, OECD ohjaa jäsenmaitaan käyttämään hauraissa valtioissa kehitysyhteistyötä, humanitaarista apua ja rauhantyötä rinnakkain. Alan kielellä puhutaan neksuksesta eli kokonaisvaltaisesta eri toimialojen yhteistyöstä.
Käytännössä tämä voi näkyä esimerkiksi siten, että opetusalan hankkeet ulottuvat pakolaisleireille, jotka on rakennettu humanitaarisella tuella. Tai rauhantyö takaa, että humanitaariset operaatiot ja kehitysyhteistyöhankkeet pysyvät käynnissä.
Neksus edellyttää johtajuutta
”Neksuksessa on olennaista se, että kaikki toiminta tähtää samaan suuntaan. Ettei tehdä yhdellä kädellä yhtä ja toisella toista”, Lotta Valtonen sanoo.
Kehitysyhteistyön, humanitaarisen avun ja rauhantyön yhteisenä tavoitteena voi olla esimerkiksi kohdemaan vakauttaminen. Tällöin tehdään työtä sen eteen, että konflikti päättyisi ja maa kykenisi itse ottamaan omistajuutta rauhasta ja kehityksestä.
Neksus-periaate ei kuitenkaan toteudu ilman selkeää johtajuutta. Valtonen muistaa, kuinka Afganistanissa ennen ääriliike Talebanin toista valtaannousua Maailmanpankki pohti, miten se voisi alkaa tukea maan sisäisten pakolaisten koulunkäyntiä, kun humanitaarinen apu muuttuisi vähitellen kehitysyhteistyöksi. Toimialojen välinen yhteistyö jäi kuitenkin puolitiehen, kun Afganistanin hallinto tai YK ei ottanut riittävän vahvaa koordinaattorin roolia itselleen.
Valtonen painottaa hyvän kommunikaation merkitystä eri toimijoiden välillä. Se takaa, että tavoitteet ovat kaikilla yhteneväiset. Aina kommunikaatio ei kuitenkaan ole helppoa. Toimijoilla voi olla työssään hyvinkin erilaiset lähtökohdat.
”Esimerkiksi humanitaarisen avun piirissä saatetaan haluta nopeita tuloksia pelastamalla ihmishenkiä, kun samaan aikaan kehitysyhteistyössä katsotaan asiaa kestävän kehityksen näkökulmasta. Näitä tavoitteita on joskus vaikea linkittää yhteen – edes hyvällä kommunikaatiolla.”
Ylevät tavoitteet eivät toimi
Hauraissa valtioissa kehitysyhteistyöntekijöillä voi olla myös konkreettisia käytännön ongelmia, joita ei ehkä ajatella etukäteen, sanoo pitkään Afganistanissa työskennellyt siviilikriisinhallinnan asiantuntija Johanna Valenius.
”Siinä missä länsimaalaiset pyrkivät edistämään oikeusvaltiota ja liberaalia rauhaa, paikalliset halusivat katon päänsä päälle.”
– Johanna Valenius
”Afganistanissa paikallisilla julkishallinnon kumppaneilla oli toisinaan heikko asiantuntemus ja vain vähän resursseja. Maaseudulla fyysiset olosuhteet olivat vaikeat. Toimistossa saattoi olla lämpötila miinuksen puolella, ja energia meni selviytymiseen.”
Valenius kuvailee avunantajayhteisön ja paikallisen väestön tavoitteita hyvin erilaisiksi.
”Siinä missä länsimaalaiset pyrkivät edistämään oikeusvaltiota ja liberaalia rauhaa, paikalliset halusivat katon päänsä päälle.”
Saman ongelman on huomannut myös Olli Ruohomäki.
”Kovin ylevät ideologiset tavoitteet eivät välttämättä toteudu tällaisessa ympäristössä. On melko naiivia olettaa, että Afganistanissa voitaisiin muuttaa kaikki.”
Ruohomäen mukaan avunantajien yhteistyökumppanina toimiva pääkaupungin poliittinen eliitti ei välttämättä tunne maaseudun köyhien todellisia tarpeita ja kertoo avunantajille tarinaa, jota nämä haluavat kuulla.
Toisaalta myös avunantajat saattavat tarjota aina samanlaisia ratkaisuja hauraiden valtioiden ongelmiin – välittämättä siitä, mikä paikallinen kulttuuri ja todellisuus on, Valenius sanoo.
”Tämä johtaa pahimmillaan siihen, että mitään kehitystä ei tapahdu. Paikalliset esittävät kiinnostunutta, mutta todellisuudessa tietävät, että heille tarjotut ratkaisut eivät ole toimivia.”
Muutos syntyy sisältäpäin
Ongelmista huolimatta myös Afganistanissa saatiin aikaan kehitystä niiden kahden vuosikymmenen aikana, jolloin Suomikin toimi maassa aktiivisesti ja Taleban oli poissa vallasta.
”Ei köyhä Suomikaan aikoinaan olisi halunnut kuulla konsulteilta, miten sen pitäisi järjestää omat asiansa.”
– Olli Ruohomäki
Maailmanpankin ylläpitämät terveydenhuollon mittarit kertovat, että Afganistanin äitikuolleisuus ja alle viisivuotiaiden kuolleisuus ovat puolittuneet talebanien edellisen valtakauden päätyttyä eli vuoden 2001 jälkeen.
Edistystä on tapahtunut myös käymälöiden ja juomaveden suhteen. Perustason käymälöitä käyttävien määrä nousi 22 prosentista 50 prosenttiin ja puhtaasta juomavedestä nauttivien määrä kohosi 11 prosentista 28 prosenttiin vuosina 2001–2020.
Yhteiskunnallisten instituutioiden kehitystä ei sen sijaan tapahtunut siihen tahtiin kuin avunantajat olisivat toivoneet. Olli Ruohomäki ei kuitenkaan usko, että Afganistanista olisi kyetty rakentamaan oikeusvaltio ulkopuolelta käskyttämällä.
”On tärkeää ymmärtää, että yhteiskunnat muuttuvat vain sisältäpäin. Ulkopuolelta ei voida kuin tukea ja kannustaa. Ei köyhä Suomikaan aikoinaan olisi halunnut kuulla konsulteilta, miten sen pitäisi järjestää omat asiansa.”
Ruohomäen mukaan Afganistanin tapauksesta tehdään ”ruumiinavausta” vielä pitkään, ja kansainvälinen yhteisö tutkii tekemiään virheitä. Pohdinta ei saisi hänen mielestään kuitenkaan johtaa kyynistymiseen.
”Kehitysagendasta luopuminen Afganistanissa ja muissa hauraissa valtioissa ei ole oikea ratkaisu, vaan aiheuttaisi lisää sotkua ja löisi meitä itseämme kasvoihin. Harva haluaa esimerkiksi kymmeniä miljoonia pakolaisia Euroopan sydänmaille.”
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Lue lisää: Avustustyö Afganistanissa vaatii keskusteluja Talebanin kanssa
