Teknisesti järkevin ratkaisu ei aina ole käyttäjien mielestä paras, Unicefin asiantuntija Heta Kosonen sanoo. Hän etsii ja kehittää tuotteita kehittyviin maihin.
Azraqin pakolaisleiri Jordaniassa keväällä 2016. Heta Kosonen, vesi- ja rakennustekniikan jatko-opiskelija, katseli avustusjärjestöjen rahoittamaa biologista jätevesipuhdistuslaitosta, jonka uutta teknologiaa konsultit olivat kehuneet.
Oli vain yksi ongelma. Laitos ei toiminut.
Kosonen haastatteli laitoksen paikallisia työntekijöitä väitöskirjaansa Nopeat jätevesiratkaisut pakolaiskriiseissä. He kertoivat, että laitos oli tuotu laivalla, ohjeet annettu etänä. Uusi teknologia oli silti jäänyt vieraaksi, ja tekniset ongelmat olivat jatkuneet.
Kuinka tyypillistä, Kosonen ajatteli.
Hän halusi selvittää, miksi kriisialueille ja kehittyviin maihin viedään teknologiaa, jota paikalliset ihmiset eivät osaa käyttää tai joka ei vastaa heidän tarpeisiinsa. Ketkä päättävät teknisistä hankinnoista? Kuullaanko paikallisia ihmisiä? Ja miten päätöksenteko vaikuttaa jätevedenpuhdistuksen tuloksiin?
Azraqin pakolaisleiri, jossa asui vajaat 40 000 syyrialaista, kävisi hyvin esimerkistä.
Asiakas ensin
”Selvitän, mitä kentällä tarvitaan, ja mitä tuotteita Unicefin listoilta puuttuu. Niitä joko ei ole olemassa tai valmistetaan pienellä mittakaavalla.”
Kuusi vuotta on kulunut, ja Heta Kosonen pyörittelee yhä samoja kysymyksiä. Hän työskentelee YK:n lastenjärjestö Unicefin tuoteinnovaatiokeskuksessa Kööpenhaminassa.
”Selvitän, mitä kentällä tarvitaan, ja mitä tuotteita Unicefin listoilta puuttuu. Niitä joko ei ole olemassa tai valmistetaan pienellä mittakaavalla.”
Kosonen puhuu videon välityksellä kotoaan Kööpenhaminasta.
Hän muutti ensi kerran Tanskaan vuonna 2018, jolloin hän aloitti Unicefin apulaisasiantuntijana. Viime toukokuussa hän sai vakituisen työn asiantuntijana, ja yksikkö tuoteinnovaatiokeskuksessa vaihtui äitien terveydenhuollosta humanitaariseen apuun ja kriiseihin.
Perusteiltaan työ jatkuu entisellään. Kosonen etsii ja kehittää muiden avustusjärjestöjen kanssa tuotteita, joista on apua ihmisille.
”Tärkeintä on miettiä, kuka on asiakas”, hän sanoo.
Esimerkiksi hän ottaa kenttäsairaalaan, joka on parhaillaan työn alla.
”Nopeasti ja helposti koottava, standardoitu malli, josta löytyy listatut varusteet. Vähän kuin Punaisella Ristillä. Kehitän sitä Maailman terveysjärjestön WHO:n ja Lääkärit ilman rajoja -järjestön kanssa. Unicefille on tärkeää, että sairaala soveltuu lapsille.”
Siksi Kosonen varmistaa, että tilat ovat lapsille turvalliset, vessat löytyvät helposti ja alle viisivuotias voi yöpyä vanhempansa kanssa.
Yllättävä käänne
Kesällä 2017 Heta Kosonen lähti vuodeksi Duhokin alueelle Pohjois-Irakiin, äärijärjestö Isisin entiseen kalifaattiin. Hän halusi kentälle, hetkeksi pois yliopistosta.
Kosonen oli pestautunut kansalaisjärjestö Peace Winds Japanin projektipäälliköksi ja vastaisi vesihuollon jälleenrakentamisesta. Isis oli räjäyttänyt Pohjois-Irakissa kaiken, niin terveysasemat, koulut kuin vesipumppaamotkin. Raunioita oli kaikkialla, kuolleita sotilaita siellä täällä.
Aluksi häntä pelotti. Työ tuntui kuitenkin merkitykselliseltä, koska se mahdollisti asukkaiden paluun. Kosonen oli Irakissa vuoden. Hän palasi yliopistoon, väitteli tohtoriksi ja aikoi takaisin Irakiin.
”En ollut synnyttänyt. Olin lukenut insinööritieteitä, työskennellyt jätevesiprosessien parissa.”
Silloin Unicefilta tuli viesti, jossa kerrottiin, että hänet oli valittu apulaisasiantuntijaksi.
Kosonen oli hakenut Tanskaan Unicefin tuoteinnovaatiokeskukseen, koska työ vastasi sitä, mitä hän oli väitöksessään tutkinut. Hän työskentelisi äitien terveydenhuollon innovaatioiden parissa. Häneltä kysyttiin, mitä hän tietää synnytyksen jälkeisestä verenvuodosta.
Kosonen vastasi, ettei mitään.
”En ollut synnyttänyt. Olin lukenut insinööritieteitä, työskennellyt jätevesiprosessien parissa.”
Unicef ja YK:n väestörahasto UNFPA halusivat tuotteita, jotka tyrehdyttäisivät verenvuodon siihen asti, että äiti ehtisi sairaalaan. Kosonen aloitti urakkansa. Hän luki tutkimuksia, otti yhteyttä yliopistoihin ja yrityksiin, keskusteli asiantuntijoiden kanssa.
Selvisi, että vuosittain 130 000 äitiä kuoli synnytyksen jälkeiseen verenvuotoon. Joitakin tuotteita vuodon pysäyttämiseksi oli kehitetty, mutta kehittyvissä maissa niitä ei ollut saatavilla.
Kosonen otti työn alle niistä kaksi.
Pelastus puvusta
Nainen makaa paareilla, yllään kompressiohousut sukelluspukukankaasta. Se on Nasg-asuste, joka tyrehdyttää verenvuodon jopa 48 tunniksi. Siinä ajassa pitäisi ehtiä sairaalaan.
Heta Kosonen katsoo valokuvaa, on selvästi ylpeä.
”Ilman asustetta voi vuotaa kuiviin 30 minuutissa.”
Alun perin Yhdysvaltain avaruushallinto Nasa kehitti puvun astronauteilleen. Kosonen löysi yrityksen, joka valmisti puvun kevytversiota. Se päätyi Unicefin ja UNFPAn tuoteluetteloihin. Asuste maksaa vajaat 70 euroa, ja sitä voi käyttää 144 kertaa, joten yhden hengen hinnaksi tulee puoli euroa, Kosonen laskee. Asusteen pukemiseen ei tarvita edes lääkäriä tai sairaanhoitajaa.
Toinen tuote, jonka Kosonen sai luetteloihin, oli suolavedellä täytetty vesi-ilmapallo.
Lääkärit olivat kehittyvissä maissa käyttäneet kondomeja verenvuodon tukahduttamiseksi. Kosonen löysi amerikkalaisen yrityksen, joka myi kertakäyttöisiä suolavesi-ilmapalloja 350 euron kappalehintaan. Eteläafrikkalainen yritys ryhtyi tuottajaksi viiden euron kappalehinnalla.
”Pyrin vaikuttamaan siihen, että päätökset lasten varusteista tehtäisiin mahdollisimman lähellä käyttäjiä.”
Nuo kaksi tuotetta vaativat Kososelta vuosien työn.
”Yhden naisen show”, hän toteaa.
Vuonna 2020 hän siirtyi Unicefin Senegalin maatoimistoon, lasten selviytymisen ja kehittymisen yksikköön. Hänen tehtävänään oli luoda malli, joka varmistaisi, että sairaaloissa ja terveysasemilla olisi happea ja lasten happinaamareita.
”Pyrin siis vaikuttamaan siihen, että päätökset lasten varusteista tehtäisiin mahdollisimman lähellä käyttäjiä.”
Ratkaisuja ongelmiin
Isä arkkitehti, äiti luokanopettaja. Heta Kosonen asui äitinsä luona Helsingin Munkkiniemessä, kävi Sibelius-lukiota, harjoitteli klassista pianonsoittoa ja tähtäsi musiikkikasvattajaksi.
Kunnes hän näki Al Coren dokumenttielokuvan Epämiellyttävä totuus.
”Kauheaa”, Kosonen muistelee.
”Iski ilmastoahdistus. Tulevaisuus ryöstetään, ympäristö tuhoutuu, jotain pitää tehdä. Tajusin, että jos valitsen insinööritieteet, voin ratkaista ympäristön ongelmia.”
Kosonen luonnehtii itseään ”päämäärätietietoiseksi ja matemaattiseksi systeemi-ihmiseksi, joka haluaa tehdä asioita, joita pitää merkityksellisinä”. Vesi- ja ympäristötekniikka tuntui luonnolliselta valinnalta. Opintojensa ohella hän työskenteli Helsingin seudun ympäristöpalveluissa (HSY), jossa hän testasi uusia jätevedenpuhdistuksen menetelmiä.
Häntä kiinnosti tekniikan ja ihmisen suhde.
”Teknisesti järkevin ratkaisu ei aina ole käyttäjien mielestä paras, ja sekin on hyväksyttävä.”
”Sitä on ylenkatsottu”, hän toteaa.
”Silti se on valtavan tärkeää. Teknisissä asioissa tarvitaan tunnetaitoja, kykyä kuulla ja ymmärtää toisten tarpeita. Selvittää, mikä ongelma on. Teknisesti järkevin ratkaisu ei aina ole käyttäjien mielestä paras, ja sekin on hyväksyttävä. Humanitaarisessa työssä rahaa on usein liian vähän, joten hyvä laite voi olla vaikka kuinka simppeli, kunhan se on saatavilla ja toimii.”
Toiselle puolelle
Naisten terveys ei kiinnosta rahoittajia. Näyttää siltä, että äitikuolleisuus ei ole vähentynyt viime vuosina, Heta Kosonen toteaa.
Aina ei edes tiedetä, mihin äidit kuolevat.
”Projektit ovat hankalia, uutta on hirveän vaikea saada läpi.”
Esimerkiksi hän ottaa Nasg-asusteen. Kosonen esitteli sitä rahoittajille, innosti lääkäreitä ja äitejä käyttäjiksi. Ensimmäisenä vuonna 2019 asustetta myytiin vain Papua-Uusi-Guineaan. Nykyisin se on käytössä yhdessätoista valtiossa, kuten Bangladeshissa ja Malawissa.
Viime vuosi oli ensimmäinen, jolloin Nasg-asuste levisi ilman Kososen työpanosta.
”Olin pohtinut, voiko Heta Kööpenhaminasta vaikuttaa äitikuolleisuuteen. Tajusin, että kyllä voi. Työni voi olla globaalisti merkityksellistä, vaikka tuntuu, että luen vain tutkimuksia ja kirjoitan sähköpostiviestejä.”
Päätöksenteko kiehtoo Kososta, ja koko ajan enemmän.
”Kuka päättää, mihin avustusrahat menevät? Ja miksi? Mitä päätöksistä voi oppia? Unicefissa teen työtä rahoitusten turvin, mutta tulevaisuudessa haluaisin olla päättämässä niistä.”
Siis olla toisella puolella kuin nyt.
Lue lisää: ”Venäjään pitää suhtautua jämäkästi ja johdonmukaisesti”
Lue lisää: Afrikassa toimittajankin on päästävä irti ennakkoluuloistaan
