Hallitusten ja yritysten on hylättävä viherpesustrategiansa kertaheitolla. Sen sijaan tarvitaan todellisia ratkaisuja ilmastokriisin ja luontokadon torjumiseksi, kirjoittavat Maureen Santos ja Linda Schneider.
Saattaa näyttää siltä, että maailma vihdoin ottaa ilmastokriisin vakavasti, sillä niin monet maat ovat luvanneet painaa ilmastopäästönsä nollaan. Suurimmista saastuttajista sekä Yhdysvallat että Euroopan unioni ovat luvanneet saavuttaa tavoitteen vuoteen 2050 mennessä. Kiina aikoo olla hiilineutraali ennen vuotta 2060. Jopa Shellin ja BP:n kaltaiset jättimäiset öljy-yhtiöt aikovat laskea päästönsä nollaan vuosisadan puoliväliin mennessä.
Tekemällä pitkän tähtäimen nettonollalupauksia hallitukset ja liikeyritykset voivat välttyä tekemästä radikaaleja päästövähennyksiä nyt.
Isot teknologiayritykset näyttävät vieläkin kunnianhimoisemmilta. Amazon on sitoutunut laskemaan hiilidioksidipäästönsä nollaan vuoteen 2040 mennessä. Microsoft on luvannut olla hiilidioksidinegatiivinen vuoteen 2030 mennessä, ja vuoteen 2050 mennessä yritys aikoo poistaa ilmakehästä kaiken hiilidioksidin, jonka se on tuottanut perustamisensa eli vuoden 1975 jälkeen. Google väittää olleensa hiilidioksidipäästöissään neutraali vuodesta 2007 lähtien, ja aikoo olla hiilidioksidivapaa vuoteen 2030 mennessä. Itse asiassa lupauksia nollapäästöistä on tullut kaikilta talouden aloilta – myös liha- ja maitotaloudesta, lentoliikenteestä, kaivosteollisuudesta, rahoitusalalta ja vähittäiskaupasta.
NÄMÄ KUNNIANHIMOISILTA näyttävät tavoitteet ovat kuitenkin uudenlaista viherpesua ja vaarallista häirintää, jotka viivästyttävät ja estävät todellisten ilmastoratkaisujen käyttöönottoa. Näin siksi, että nettonolla ei ole sama asia kuin päästöttömyys.
Ensinnäkin vuoteen 2050 on aikaa melkein kolme vuosikymmentä. Tekemällä pitkän tähtäimen nettonollalupauksia hallitukset ja liikeyritykset voivat välttyä tekemästä radikaaleja päästövähennyksiä nyt. Varsinkin ilmasto-oikeudenmukaisuuden näkökulmasta vuosisadan puoliväli on aivan liian myöhään. Rikkailla pohjoisen pallonpuoliskon teollisuusmailla on entisten päästöjensä ja varakkuutensa vuoksi velvollisuus irtautua hiilestä paljon nopeammin.
Ongelmaa pahentaa se, että monien nettonollasuunnitelmien tueksi ei tehdä lyhyt- ja väliaikaisia päästövähennystavoitteita, esimerkiksi vuoteen 2025 mennessä. Sen sijaan useimpien maiden kansallisesti päätetyt ja Pariisin ilmastosopimuksen mukaiset osuudet, joita äskettäin päivitettiin tai tarkasteltiin, perustuvat vuoden 2030 aikajaksoon. Pariisin sopimuksen ytimessä olevasta viiden vuoden tarkastelujaksosta ei välitetä.
Vielä pahempaa on, että sisällyttämällä sana ”netto” ilmastolupauksiin varmistetaan, etteivät päästöt tosiasiassa vähene nollaan. Sen sijaan ne ikään kuin kompensoidaan poistamalla ilmakehästä epäselvä ja kyseenalainen määrä hiilidioksidia.
Alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen oikeuksien, elämän ja elinkeinojen on oltava ilmastoratkaisujen ytimessä.
Monet näistä nettonollasuunnitelmista nojaavat liikaa luonnon ekosysteemien kykyyn poistaa ja varastoida ilmakehän hiilidioksidia. Tämä on lisännyt kiinnostusta niin sanottuihin luontoon pohjautuviin ratkaisuihin. Luonnon ekosysteemien huolellinen suojelu on elintärkeää sekä ilmastokriisin ja luontokadon ratkaisussa, mutta sitä ei pidä käyttää pidentämään saastuttavan teollisuuden elinikää. Luontoon pohjautuvissa ratkaisuissa ehdotetaan myös maatalouden muuttamista laajaksi päästöjen vähentämismahdollisuudeksi, joka on yhteydessä maaperän hiilensidontamarkkinoihin.
Nettonollasuunnitelmat luottavat myös usein tulkinnanvaraisiin teknisiin ratkaisuihin, joilla hiilidioksidia poistetaan ilmakehästä. Ilmastoon liittyvät geoinsinöörien teknologiat, kuten bioenergia, jossa hiili otetaan talteen ja varastoidaan (BECCS) tai hiilidioksidin suora ilmasta nappaaminen (DAC), ovat hyvin riskialttiita. Niiden vaikutusta ei myöskään ole todistettu, ainakaan ilmaston kannalta relevantissa mittakaavassa. Näillä tekniikoilla saattaa myös olla mullistavia vaikutuksia ihmisille ja ekosysteemeille. Joka tapauksessa BECCSin ja DACin kaltaiset ”ratkaisut” sisältävät riskin lukkiutua vielä moniksi vuosikymmeniksi fossiilisten polttoaineiden tuotantoon ja polttamiseen.
NÄIDEN SIJAAN on palattava keskustelemaan todellisista ilmastoratkaisuista, jotka eivät tällä hetkellä ole esillä korkean tason hallitustenvälisissä konferensseissa. Keskustelun pitäisi painottua kokonaisvaltaiseen ja jo myöhästyneeseen muutokseen riistävissä ja tuhoisissa talousjärjestelmissämme. Maailmanlaajuisten kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen oikeasti nollaan vaatii puuttumista moninkertaisiin globaaleihin ja historiallisiin epäoikeudenmukaisuuksiin, jotka aiheuttivat ilmastokriisin ja yhä muokkaavat sitä.
Etenkin alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen oikeuksien, elämän ja elinkeinojen on oltava ilmastoratkaisujen ytimessä. Tämä tarkoittaa, että näitä ryhmiä kuunnellaan ja niiden käytännöt ja ehdotukset otetaan vakavasti. Näiden ihmisten maaoikeuksien vahvistaminen ja varmistaminen ovat tehokkaimpia tapoja suojella ekosysteemejä, luonnon monimuotoisuutta ja ilmastoa.
Teollinen maatalous tuottaa valtavia hiilidioksidipäästöjä, vaikka ruokkii vain murto-osan maapallon väestöstä.
Lisäksi meidän on heti jätettävä fossiiliset polttoaineet maaperään. Näitä resursseja ei pidä kehittää enää lainkaan, ja nykyisestä fossiilisten polttoaineiden infrastruktuurista on päästävä eroon mahdollisimman pian. Siirtymä on tehtävä tavalla, joka on oikeudenmukainen fossiilisista polttoaineista riippuvaisille työntekijöille ja yhteisöille.
Toinen tärkeä tavoite on siirtyminen pois teollisesta maataloudesta. Yli-intensiivinen ja tuhoisa tuotanto on näivettänyt maapallon maaperän ja ekosysteemit. Se tuottaa myös valtavia hiilidioksidipäästöjä, vaikka ruokkii vain murto-osan maapallon väestöstä. Se on myös metsäkadon pääasiallinen syy, ja sen aiheuttama ekologisten esteiden ja puskurien tuhoutuminen todennäköisesti edisti koronaviruspandemian puhkeamista.
Vastapainona maatalousekologia tarjoaa uusia mahdollisuuksia sosioekologiseen muutokseen. Näin voidaan myös vaikuttaa ilmastonmuutoksen torjuntaan turvallisella tavalla. Lisäksi voidaan varmistaa ruoka- ja ravitsemusturvallisuus ja itsenäisyys sekä suojella luonnon monimuotoisuutta.
On lopetettava pohjoisen pallonpuoliskon maailman resursseihin kohdistama ylikulutus ja voittoa tavoitteleva riisto. Sen sijaan on yhdistettävä taloudelliset toiminnot, jotka pyrkivät globaaliin sosiaaliseen ja ilmasto-oikeudenmukaisuuteen. On asetettava hyvinvointi ja huolenpito ohjaamaan yrityksiämme suojella yhteistä ympäristöämme.
Viimeaikaiset nettonollalupaukset voivat vaikuttaa kunnianhimoisilta, mutta ne vain edistävät uusia vääriä ratkaisuja 50 vihreän sävyn varjolla. Hallitusten ja yritysten on hylättävä viherpesustrategiansa kertaheitolla. Tällä ratkaisevalla hetkellä tarvitsemme oikeaa poliittista tahtoa päästäksemme todelliseen muutokseen.
© Project Syndicate
Maureen Santos on koordinaattori FASEssa (National Advisory Group of the Federation of Organizations for Social and Educational Assistance), Rio de Janeiron katolisen yliopiston professori ja entinen ohjelmakoordinaattori Heinrich Böll -säätiön Rio de Janeiron toimistossa Brasiliassa.
Linda Schneider on kansainvälisen ilmastopolitiikan vanhempi ohjelmavastaava Heinrich Böll säätiön Berliinin toimistossa Saksassa.
Englannin kielestä suomentanut Outi Einola-Head.
Lue lisää: Ilmastokriisi koettelee Afrikkaa
Lue lisää: Ilmastonmuutoksen torjuntaan etsitään lisää rahaa
