Bangladesh tunnetaan tulvista, ihmispaljoudesta ja köyhyydestä. Silti se on ensimmäisenä väkiluvultaan todella suurena maana poistumassa vuonna 2024 YK:n vähiten kehittyneiden maiden listalta.
Piyara Begum oli seitsemänvuotias, kun sykloni pyyhkäisi Bengalinlahden yli Itä-Pakistaniin marraskuussa 1970. Bholaksi nimetyssä pyörremyrskyssä ja sitä seuranneissa tulvissa kuoli satoja tuhansia ihmisiä. Barisalin maaseudulla Begumin kotitalosta jäljelle jäivät vain puusäleet.
”Menetimme kaiken. Elimme päiväkausia nälässä ja käytimme kaiken aikamme ruoan etsintään.”
Luonnontuhoa seurasi sota. Bangladesh itsenäistyi Pakistanista maaliskuussa 1971. Olot eivät kuitenkaan rauhoittuneet. Talous oli ongelmissa, ja valtio tukeutui ulkomaiseen apuun. Useampi kuin neljä viidestä bangladeshilaisesta eli äärimmäisessä köyhyydessä.
”Muistan, kuinka isoäitini kuoli ripuliin. Lähimpään sairaalaan piti kävellä viisi tuntia.”
Lapsia kuitenkin syntyi. Begumillakin oli seitsemän sisarusta, joista yksikään ei käynyt koulua. Koulun sijaan Begum meni naimisiin kaksitoistavuotiaana. Aviomies oli häntä kolmetoista vuotta vanhempi.
”Olin kuolla ensimmäisen lapseni synnytykseen. Jäin kuitenkin henkiin, mutta menetin myöhemmin lapseni.”
Siihen aikaan lähes joka neljäs bangladeshilainen lapsi menehtyi ennen viidettä syntymäpäiväänsä.
”Kaikki on paremmin”
Nyt 55-vuotiaan Piyara Begumin elämä on mallillaan. Hänellä on ruokakauppa Sadarghatin jokisatamassa Dhakassa, jonne hän muutti 35 vuotta sitten.
”En tullut toimeen anoppini kanssa, joten lähdin mieheni perässä pääkaupunkiin töihin. Aluksi työskentelin kotiapulaisena, kunnes otin kaupan hoitooni.”
Begumin kolme aikuista lasta ovat käyneet peruskoulun, mutta eivät lukiota. Lapsenlapsien hän soisi jatkavan yliopistoon.
”Kuukaudessa tienaan 20 000 takaa (230 euroa), joista puolet saatan käyttää ruokaan. Loput säästän lapsenlapsieni koulutukseen ja talon rakentamiseen kotikylääni.”
On teitä ja ihmisillä työtä. Joka talossa on sähkö ja televisio. Tytöt ja pojat käyvät koulua ja saavat ilmaiset rokotukset. Kätilöt auttavat synnytyksissä.
”En ole vuosikymmeneen kuullut, että kukaan olisi kuollut synnytyksessä.”
Begumin vanhempien unelma oli ruokkia lapsensa kolmesti päivässä.
”Omat lapseni haluavat työtä ja hyvää elämää. He eivät halua lisää lapsia.”
Piyara Begumin tarina ei ole ainoa laatuaan. Tutkijat puhuvatkin Bangladeshin ihmeestä. Talous kasvaa yli kuuden prosentin vuosivauhtia, ja vain yksi seitsemästä bangladeshilaisesta elää äärimmäisessä köyhyydessä. Vuonna 2010 heitä oli viidennes väestöstä. Vajaassa kymmenessä vuodessa kahdeksan miljoonaa ihmistä on nostanut elintasonsa kansallisen köyhyysrajan yläpuolelle. Eniten köyhyys on vähentynyt maaseudulla.
Myös hyvinvointi on lisääntynyt. Enää kolme sadasta lapsesta menehtyy alle viisivuotiaana, ja lähes kaikki pääsevät kouluun. Lähes jokaisessa kodissa on puhdasta vettä, ja kolmessa viidestä myös käymälä. Väkiluvun kasvu on hidastunut yhteen prosenttiin vuodessa. Naiset synnyttävät enää keskimäärin 2,1 lasta. Kaikkiaan bangladeshilaisia on 165 miljoonaa.
Järjestöjen vastuulla
Maaseutua vaurastuttavat ulkomailla tienaavien bangladeshilaisten tulot. Viime vuonna runsaat yhdeksän miljoonaa siirtolaista lähetti perheilleen 12 miljardia euroa, joka vastasi hieman yli seitsemää prosenttia bruttokansantuotteesta.
Rahoilla on rakennettu taloja, perustettu yrityksiä ja palkattu työvoimaa. Maaseudun asukkaiden hyvinvointi pohjaa myös runsaan 2 500 paikallisen kansalaisjärjestön työhön, jota ne tekevät usein ulkomaisella rahoituksella. Järjestöt neuvovat viljelijöitä, kouluttavat lapsia, valistavat ilmaston lämpenemisestä, antavat oikeusapua ja ylläpitävät terveyskeskuksia.
Toki valtiokin rakentaa teitä, kouluja ja sairaaloita, mutta näkyy ihmisten arjessa järjestöjä vähemmän. Järjestöjen toiminnasta ovat hyötyneet ennen kaikkea naiset. Jo 1970-luvulla vapaaehtoiset terveydenhoitajat kiersivät kodeissa näyttämässä, kuinka sokerisuolaliuoksella lääkitään lasten ripulia.
Samalla äideille jaettiin ehkäisyvälineitä ilmaiseksi. Säästöpiirit ja pienluotot taas rahoittavat naisten liiketoimintaa ja parantavat heidän toimeentulomahdollisuuksiaan.
Järjestöt myös työllistävät. Esimerkiksi maan suurimman kehitysjärjestön BRACin (Building Resources Across Communities) palveluksessa on kymmeniä tuhansia kokoaikaisia työntekijöitä sekä vapaaehtoisia terveydenhoitajia ja opettajia.
”Made in Bangladesh”
Kolmannes bangladeshilaisista asuu kaupungeissa, joissa toimeentulomahdollisuuksia tarjoavat tuhannet kokoonpanotehtaat. Niistä iso osa sijaitsee Dhakassa ja valmistaa vaatteita alihankintana ulkomaisille tuotemerkeille.
Vaateteollisuus työllistää viitisen miljoonaa ihmistä, joista neljä viidestä on naisia. Välillisesti vaateteollisuudesta hyötyy kolminkertainen määrä ihmisiä.
Tehdastyö on monelle maaseudun naiselle tilaisuus itselliseen elämään. Vähimmäispalkka vaatetehtaassa on kuitenkin vain alle 60 euroa kuukaudessa.
”Vaateteollisuus hyötyy halvasta työvoimasta. Ulkomaisten valmistajien on edullisempaa teettää työt Bangaldeshissa kuin esimerkiksi Intiassa”, sanoo sosiologian professori Mohammad Jasim Uddin.
Hän muistuttaa, että Bangladeshin talouskasvu perustuu siirtolaisten rahalähetysten ohella juuri vaateteollisuuteen. Sen osuus on yli 12 prosenttia bruttokansantuotteesta ja 80 prosenttia valtion kokonaisviennistä.
Jo itsenäisyyden alkuaikoina maan ensimmäinen presidentti Sheikh Mujibur Rahman suuntasi tekstiili- ja vaatetuotantoa kotimarkkinoilta vientiin. Muutosta avitti maailmanlaajuinen kiintiösopimus MFA (Multi Fibre Arrangement), joka vuosina 1974–2005 helpotti tekstiilien ja vaatteiden vientiä teollisuusmaihin Bangladeshin kaltaisista köyhistä maista.
Bangladeshin tuotantotahti on ollut huima. 1980-luvulla se vei vaatteita muutamalla miljoonalla eurolla, vuonna 2007 jo vajaalla kahdeksalla miljardilla eurolla. Nyt summa on yli 24 miljardia euroa.
Hallituksen tavoitteena on nostaa viennin arvo 43 miljardiin euroon vuoteen 2021 mennessä, jolloin Bangladesh juhlii 50-vuotista itsenäisyyttään.
Entä tulevaisuus?
Vuonna 2015 Maailmanpankki määritteli Bangladeshin alemman keskitulotason maaksi (englanniksi lower middle income country). Viime maaliskuussa YK ilmoitti poistavansa Bangladeshin vähiten kehittyneiden maiden listalta vuonna 2024.
Ilmoitusta juhlittiin Dhakassa ilotulituksin ja laservaloesityksin. Poliitikot kiittelivät menestyksestä ja valoivat uskoa entistä parempaan huomiseen.
Periaatteessa kyse on lupauksesta, joka Bangladeshin on lunastettava vielä pari kertaa. Taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen on oltava vakaata ja sen on kohennettava kaikkien bangladeshilaisten elinoloja.
Käytännössä Bangladeshilla ei ole paluuta vähiten kehittyneeksi maaksi, koska sääntöjen mukaan listattujen maiden väkiluvun tulee olla alle 75 miljoonaa.
Mohammad Jasim Uddinin mielestä Bangladeshilla on paljon parannettavaa.
”Nyt vauraus keskittyy, ja eriarvoisuus kasvaa. Miljoonat ihmiset asuvat slummeissa virallisen talouden ulkopuolella”, Uddin toteaa.
Vaikka köyhyys onkin vähentynyt, 21 miljoonaa bangladeshilaista elää yhä äärimmäisessä köyhyydessä. Alle viisivuotiaista lapsista joka kolmas on aliravittu.
Uddin pelkää, että hallituksella ei ole suunnitelmaa tulevan varalle. Tärkein kysymys on, kuinka kauan Bangladeshin vaateteollisuus kykenee kilpailemaan halvalla työvoimalla, kun globaalit vaatevalmistajat etsiytyvät sitäkin edullisempien tuotantokustannusten maihin, kuten Etiopiaan.
Vähiten kehittyneenä maana se nauttii vielä tullivapauksista Euroopan unionin markkinoilla mutta ei enää vuoden 2024 jälkeen.
Tavallisten ihmisten vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset. Bangladeshissa kansalaisjärjestöt keskittyvät tarjoamaan palveluita sen sijaan, että ne kannustaisivat kansalaisia vaatimaan valtiota vastuuseen hyvinvoinnistaan.
”Kansalaisyhteiskunta on heikko ja demokratian tila kapea. Korruptio on yleistä kaikilla hallinnon tasoilla, ja työpaikkaan tarvitaan rahaa ja poliittisia suhteita”, Uddin sanoo.
Piyara Begum vaatii päättäjiltä laadukasta ja ilmaista opetusta. Hän on huomannut, että yhä useammat vanhemmat lähettävät lapsensa yksityiskouluihin.
”Jos maksuton koulutus ei ole hyvää, miten lapsemme pärjäävät tulevaisuudessa?” Begum kysyy.
Teksti: Tiina Kirkas, Fabeha Monir
Tiina Kirkas on vapaa toimittaja.
Fabeha Monir on bangladeshilainen toimittaja ja kuvaaja, joka on haastatellut Piyara Begumia Dhakassa.
