Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka julkisti Suomen uuden kehityspoliittisen ohjelman helmikuussa. Hän toivoi kehityspolitiikkaan konsensusta eli laajaa yksimielisyyttä peruskysymyksistä.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että ”älä unta näe”. Konsensus tuntui kaukaiselta, sillä kehityspolitiikasta on viime vuosina keskusteltu poikkeuksellisen rajusti. Puolueista perussuomalaiset on vaatinut, että kehitysyhteistyön rahoitus perustuu kansalaisten vapaaehtoisuuteen. Eräs eläköitynyt suurlähettiläs on myös tyrmännyt kehitysavun pamflettikirjassaan.
Kotimaisten kehityspoliittisten toimijoiden välejä on kiristänyt kehitysyhteistyömäärärahojen leikkaaminen samaan aikaan, kun kehitysrahoitusyhtiö Finnfundille on suunniteltu suurta pääomankorotusta. Kansalaisjärjestöt ovat pitäneet tilannetta epäoikeudenmukaisena ja saaneet näkemykselleen paljon medianäkyvyyttä.
Tätä taustaa vasten oli yllättävää, kuinka sävyisästi kehityspoliittisesta ohjelmasta keskusteltiin eduskunnassa helmikuun puolivälissä. Istuntosalissa ei enää vaadittu, että kehitysapu rahoitetaan lahjoituksilla.
Ministerin toivoma konsensus ei ole kuitenkaan oikea sana kuvaamaan keskustelua, sillä sen verran rajusti oppositio arvosteli kehitysyhteistyöhön kohdistuvia määrärahaleikkauksia.
Sen sijaan kehityspoliittisen ohjelman painopisteistä vallitsi melko suuri yksimielisyys. Tuskin yksikään kansanedustajista olisi uskaltanut julkisesti arvostella tyttöjen ja naisten aseman parantamista yhtenä painopisteenä. Yllättävää oli, että kehitysmaiden talouselämän kehittämistä ja Finnfundin resurssien kasvattamista ei juurikaan kyseenalaistettu. Eniten arvosteltiin niihin suunnatun tuen määrää.
Kansanedustajat tukivat myös vahvasti kehitysmaiden verotuskyvyn parantamista, joten ulkoministeriöllä on nyt näytön paikka.
”Väitän, että kehityspoliittinen ohjelma oli onnistuneesti analysoinut maailman ja kehitysmaiden tilaa.”
Mistä säyseä keskustelu kertoo? Väitän, että kehityspoliittinen ohjelma oli onnistuneesti analysoinut maailman ja kehitysmaiden tilaa.
Ohjelma jakaa kehitysmaat karkeasti kahteen ryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat maat, jotka tarvitsevat ja siksi vastaanottavat yhä valtaosin perinteistä apua. Toisessa ryhmässä maat ovat päässeet kehityksessään alkuun ja niissä voi harjoittaa myös kannattavaa yritystoimintaa. Sama johtopäätös on tehty monissa muissa Suomen verrokkimaissa.
Kehityspolitiikka on kestävyyslaji. Esimerkiksi Tansaniassa Suomen nykyisistä kehitysyhteistyöohjelmista ja -hankkeista isoimmat ovat peräisin Paavo Väyrysen (kesk) kehitysministerikaudella vuosilta 2007–2011. Osa niistä on vasta nyt toteutusvaiheessa.
Kestävyyslajina kehityspolitiikka tarvitsee konsensusta. Vaikka uusi ohjelma painottaa aikaisempaa enemmän taloudellista kehitystä, kunnioittaa se riittävästi Suomen kehityspolitiikan pitkää linjaa.
TEKSTI PASI NOKELAINEN
