Etiopia halajaa Maailmanpankin luokituksessa matalan keskitulon maaksi vuoteen 2025 mennessä. Valtio onkin panostanut voimallisesti etenkin vientiteollisuuteen: on rakennettu teitä, voimalaitoksia ja yrityspuistoja sekä houkuteltu ulkomaista pääomaa. Tuloksena maan talous on kasvanut noin kymmenen prosentin vuosivauhtia koko 2000-luvun.

Myös köyhien ihmisten osuus on vähentynyt, kun terveydenhoito, koulutus ja sosiaalipalvelut ovat parantuneet. Pahimpien kuivien kausien aikana valtio on jakanut ruokaa ja rahaa miljoonille tarvitsijoille.

Samaan aikaan Etiopian valtio haluaa kasvattaa maataloustuotantoa. Tavoite on, että pienviljelijöiden omavaraistalous muuntuu liiketoiminnaksi, joka ei vain tuota ruokaa kotimarkkinoille vaan myös vientiin. Sitä varten valtio on tarjonnut viljelijöille neuvontaa, siemenviljaa, lannoitteita ja kasvimyrkkyjä.

Lisäksi se on vuokrannut nelisen prosenttia viljelyalasta kaupalliseen suurtuotantoon.

Paikoin valtio on onnistunut lisäämään maatalouden tuotantoa mutta ei tuottavuutta, toteaa vanhempi tutkija Atakilte Beyene toimittamassaan kirjassa Agricultural Transformation in Ethiopia.

Yhä edelleen noin 16 miljoonaa pienviljelijää tuottaa ruokaa yli sadalle miljoonalle etiopialaiselle. Kullakin viljelijällä on hallussaan hehtaarin verran valtion omistamaa maata, jolla he tuottavat erilaisia viljoja, palkokasveja ja muun muassa paikallista hirssiä teffiä. Moni kasvattaa karjaa.

Työ tehdään perinteisin menetelmin härän vetämällä auralla, ja suurin osa siemenviljasta säästetään omasta tai naapurin sadosta. Kastelu perustuu kausittaisiin sateisiin, mikä vaarantaa sadon, kun kuivuus ja muut sään ääri-ilmiöt yleistyvät.

Beyene selittää maatalouden vanhakantaisuutta pienviljelijöiden muutosvastarinnalla mutta myös valtion tavalla säädellä maanomistusoikeutta. Tavoite on taata kaikille halukkaille viljelymaata, mutta peltojen pilkkominen estää uudistushaluisia viljelijöitä laajentamasta tuotantoaan hehtaaria suuremmille maa-aloille. Nyt lähes kaikki viljelevät samoja tuotteita ja erikoistumismahdollisuudet ovat rajalliset.

Maataloustuottajilta puuttuvat myös markkinat, koska vasta vain joka viides etiopialainen asuu kaupungissa. Lisäksi kolmannes kaikesta tuotetusta ruoasta tuhoutuu ennen kuin päätyy kuluttajan lautaselle.

Beyene kohentaisi Etiopian ruoantuotantoa uudistamalla maanomistusoikeutta, vapauttamalla markkinoita yksityisille toimijoille ja kehittämällä maataloustuotteiden arvoketjua. Hän myös muistuttaa naisten asemasta viljelijöinä ja ruoan merkityksestä osana paikallista kulttuuria.

Atakilte Beyene (toim.). Agricultural Transformation in Ethiopia. State Policy and Smallholder Farming. Zed Books, 2018.

Johdanto kulttuurin monitahoisuuteen

Kulttuuria on kaikki se, mitä aikuiset ja ikätoverit iskostavat ihmislapsen mieleen tämän varhaisvuosina: käytöstapoja, kielioppia, uskomuksia elämästä ja kuolemasta. Antropologi tutkii, miten nämä kulttuurit poikkeavat toisistaan eri paikoissa ja aikoina, ja mitä erot merkitsevät.

Kulttuurin käsite ei ole yksiselitteinen, toteaa emeritusprofessori Peter Metcalf kirjassaan Antropologia. Se voidaan tulkita hyvinkin kapeasti, jolloin ihmiset lokeroidaan kulttuurisiin karsinoihin vailla yhteyttä muuhun maailmaan. Todellisuudessa ihmiset lukeutuvat useisiin kulttuureihin samanaikaisesti ja monitasoisesti. Antropologin tehtävä on etsiä maailmasta sopukoita, joissa kulttuurit uudistuvat ja monimuotoistuvat.

Metcalf tarjoaa esimerkin intialaisista siirtotyöläisnaisista Mauritiuksella, jossa nämä työskentelevät tehtaassa ja nukkuvat suljetussa asuntolassa. Mihin joukkoon naiset mieltävät itsensä kotonaan, entä ulkomailla? Onko se jokin Intian lukuisista kielistä, kasteista, uskonnoista tai etnisistä ryhmistä? Vai pohjaako se luokkatietoisuuteen tai kuluttajakansalaisuuteen? Todennäköisintä on, että naiset luovat uutta kulttuuria, joka perustuu jaettuun kokemukseen, ystävyyteen tai vaikkapa musiikkimakuun.

Kirjassaan Metcalf tarkastelee kriittisesti myös antropologien roolia Britannian siirtomaavallan lujittamisessa Afrikkaan 1800-luvun lopussa. Tutkijat tuottivat virkamiehille tietoa paikallisten yhteisöjen valtarakenteista ja sosiaalisista suhteista, mikä helpotti hallintokoneiston luomista.

Peter Metcalf. Antropologia. Johdatus perusteisiin. Gaudeamus, 2018.

Laupiaat sijoittajat

Vaikuttavuussijoittaja tavoittelee taloudellisen tuoton lisäksi myönteisiä yhteiskunnallisia vaikutuksia. Hän edistää esimerkiksi YK:n kestävän kehityksen tavoitteita. Kohteet voivat olla koulutusta, terveydenhoitoa, kestävää maataloutta tai uusiutuvaa energiaa.

Astetta vastuullisempi sijoittaja rahoittaa tietoisesti tulevaisuutta, jonka hän haluaa itselleen ja lapsilleen. Hän toimii luonnon kantokyvyn rajoissa ja vastaa sijoitustensa seurauksista. Samalla hän muokkaa nykyistä oman edun tavoitteluun perustuvaa talousjärjestelmää ympäristökestävämmäksi.

Etenkin vuosina 1982–2000 syntyneet milleniaalit ovat kiinnostuneet vaikuttavuussijoittamisesta. Heille sijoittaminen on myös keino ilmentää arvomaailmaansa, toteaa Christin ter Braak-Forstinger toimittamassaan kirjassa Conscious Investing.

Esimerkiksi tanskalainen Ditte Lysgaard Vind sijoittaa perintörahojaan yritykseen, joka valmistaa rakennusten purkujätteestä betonia. Hän näkee kiertotaloudessa mittavia mahdollisuuksia, kun tavarat ja materiaalit suunnitellaan tuottamaan lisäarvoa elinkaarensa eri vaiheissa.

”Meidän ei tule tehdä sijoituksillamme vain vähemmän pahaa, vaan enemmän hyvää”, hän kirjoittaa.

Peter Wuffli ja Andreas Kirchschläger puolestaan sijoittavat pienimuotoiseen liiketoimintaan Bolivian La Pazissa ja Kenian Nairobissa. Heidän viiden kuukauden täsmäsijoituksella kauppiaat ovat onnistuneet nostamaan kuukausiansionsa 70 eurosta 105 euroon. Wuffli ja Kirchschläger ovat luoneet mittarin, jolla arvioivat sijoituksensa vaikutuksia.

”Enemmistö kauppiaista on naisia, joten tulot käytetään lasten koulutukseen”, he kirjoittavat.

Christin ter Braak-Forstinger (toim.) Conscious Investing. Practitioners’ views on holistic investing approaches that benefit people and the planet. Harriman House, 2017.

Kaksi näkökulmaa Afrikkaan

Monen muun kamerunilaisen naisen tavoin Sabine lähtee Libanoniin kotiapulaiseksi ja päätyy orjatyöhön. Hän onnistuu jatkamaan matkaa Syyrian, Turkin ja Kreikan kautta Belgian Brysseliin, jossa hän perustaa hiussalongin afrikkalaiskaupunginosaan Matongéen.

Rosine Mbakamin kamera seuraa hiussalongin arkea: tapaa Sabinen työntekijöitä ja asiakkaita sekä kuuntelee heidän tarinoitaan. Useimmat työskentelevät vailla oleskelulupaa ja pelkäävät poliisiratsioita. Päiviin mahtuu myös iloa ja unelmia – sekä ikkunan ohi vaeltavia turisteja, joille Sabinen salonki näyttäytyy kuin eläintarha ikään.

Koko ajan näppärät sormet letittävät hiuksia ja liimaavat irtoripsiä.

Dieudo Hamadin dokumentissa kolme nuorta kongolaista pohtii, miten parhaiten estää Joseph Kabilan aikeet valituttaa itsensä presidentiksi kolmannen kerran vastoin perustuslakia. Riittääkö someaktivismi vai pitääkö lähteä kadulle osoittamaan mieltä?

Ja voiko Kongon demokraattisessa tasavallassa vastustaa valtaa ilman väkivaltaa?

Rosine Mbakamin Chez Jolie Coiffure ja Dieudo Hamadin Kinshasa Makambo esitetään Helsingin DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalilla 28.1.–3.2.2019.

TEKSTIT TIINA KIRKAS