Tiina Kirkas

Lasten sanoin Afganistanista

Hienovarainen dokumentti seuraa kahden tytön ja pojan arkea ja unelmia talibanien valtaanpaluun jälkeisessä Afganistanissa.

Šukria ja Arezo ovat yhdeksänvuotiaita ystävyksiä Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa. Päivisin tytöt lankkaavat kadulla miesten kenkiä, koska kotona on nälkä eivätkä talibanit salli heidän yksinhuoltajaäideilleen työntekoa. Isät olivat entisen hallinnon sotilaita, joista toinen kuoli ja toinen katosi.

”Ei kukaan halua pois koulusta kadulle raatamaan.”

– Šukria, 9

Tytöt kävisivät mielellään koulua, jos se vain olisi mahdollista.

”Ei kukaan halua pois koulusta kadulle raatamaan”, Šukria toteaa Marcel Mettelsiefenin ja Jordan Bryonin ohjaamassa dokumentissa Afganistanin lasten elämä.

Kahdeksanvuotias Abdullah sitä vastoin käy uskonnollista koulua madrasaa, jossa hän oppii lukemaan Koraania arabiaksi. Talibanpäällikön poikana hän viettää myös paljon aikaa muiden uskonsotureiden matkassa maastopuvussa ja ase olkapäällä.

Samalla hän omaksuu miehiset näkemykset naisista.

”Jos nainen peittää vain hiukset, meitä kohtaa onnettomuus. Huivin alla voi tapahtua vaikka mitä hyökkäyksiä. Siksi hijab on paras”, hän miettii.

Abdullahin paras ystävä Eshanullah ei käy koulua, koska hänen isällään ei ole varaa kustantaa pojalleen ainakaan laadukasta opetusta. Eshanullah kuitenkin tietää, että koulussa hän saisi valmiuksia ryhtyä lääkäriksi, insinööriksi – tai talibaniksi.

Dokumentti seuraa lasten arkea, pohdintoja ja unelmia läheltä mutta hienotunteisesti. Heidän päivissään on paljon ahdinkoa mutta myös iloa ja naurua: tytöillä miehiltä suojatussa suljetussa pihapiirissä, pojilla naisilta kielletyssä miestilassa.

Lopulta tyttöjen elämä mullistuu, kun Šukria saa tehtäväkseen välittää videolla kadulla työskentelevien lasten tuntoja aikuisyleisölle. Kamera avaa hänelle yhdessä Arezon kanssa uuden tavan tarkastella ympäristöään ja vaikuttaa sen muuttamiseksi.

Ja kun tyttöjen koulutie vihdoin aukeaa, kaikki tuntuu olevan mahdollista.