Toimeentulo, asuminen, koulutus. BRICS-maiden keskiluokka kasvaa ja voi paremmin kuin koskaan, mutta kuinka kauan?
Vielä muutama vuosi sitten BRICS eli Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan liittouma haastoi läntiset taloudet nopealla kasvullaan.
Vienti veti, ja väkirikkaissa valtioissa riitti kotimaista kulutuskysyntää. Yhä useammat lapset ja nuoret saivat käydä koulua ja parantaa asemiaan työmarkkinoilla.
Monet nousivat työväestöstä keskiluokkaan, ja vanhemmat keskittyivät rakentamaan lapsilleen entistäkin parempaa tulevaisuutta.
Monet myös nousivat työväestöstä keskiluokkaan, ja vanhemmat keskittyivät rakentamaan lapsilleen entistäkin parempaa tulevaisuutta. Köyhyys väheni vaikka ei kokonaan hävinnyt.
Ajankuvassa viisi vanhempaa kertoo, kuinka he ovat tehneet ”luokkaretken” vaatimattomista oloista nykyiseen elintasoonsa. Lapsilleen he voivat tarjota koulutusta, vapaa-ajan harrastuksia ja matkoja, joita he itse eivät aikoinaan saaneet kokea.
Vanhemmat luottavat omaan ja lastensa tulevaisuuteen siitäkin huolimatta, että taloustieteilijät varoittavat BRICS-maita suurista ongelmista. Velka kasvaa taloutta nopeammin, raaka-aineiden hinnat heittelehtivät, ja automaatio uhkaa jättää teollisuustyöntekijät vaille työtä.
Hiipuvasta taloudesta huolimatta BRICS-maiden on panostettava kansalaistensa hyvinvointiin, kehottaa Maailman talousfoorumi. Se tarkoittaa tasa-arvoa, koulutusta ja turvallisuutta. Ajankuvassa vanhemmat painottavat samoja asioita.
Adriano Felicio, 41, Niterói, Rio de Janeiro, Brasilia
”Työskentelen kotikaupunkini Niteróin pormestarin neuvonantajana. Vastuullani ovat asumiseen liittyvät asiat, kuten sähkön, veden ja sanitaation järjestäminen köyhille alueille. Kuukausipalkkani on 450 euroa.
Viimeksi hankin uuden älypuhelimen, johon minulla ei olisi oikeastaan ollut varaa. Se maksoi lähes 500 euroa, ja ostin se osamaksulla.
Perheeseeni kuuluvat vaimoni ja kahden teini-ikäisen lapseni lisäksi edellisessä avioliitossani syntyneen poikani kaksi lasta. Asumme kolmen huoneen talossa Penhan favelassa.
”Olen työläinen, vaikkakaan en enää köyhä, kuten 20 vuotta sitten.”
Koen kuuluvani yhä työväenluokkaan. Olen työläinen, vaikkakaan en enää köyhä, kuten 20 vuotta sitten.
Isäni oli talonmies ja äitini siivooja. Heillä oli vaikeuksia elättää perheemme. Saimme lounaan ja päivällisen mutta emme aina aamiaista. Lihaa ja vihanneksia söimme harvoin. Meillä ei ollut kodinkoneita eikä televisiota. Nyt omat lapseni eivät syö aamiaista, lihaa tai vihanneksia, koska eivät halua.
Olen sukuni ensimmäinen, joka on opiskellut yliopistossa. En koskaan unohda, kun katselin yliopiston luentosalin ikkunasta kadun toiselle puolelle taloa, jota äitini siivosi. Se tuntui hienolta.
Luiz Inácio Lula da Silvan presidenttikaudet vuosina 2003–2011 olivat parasta, mitä Brasiliassa on tapahtunut – lahjusskandaaleista huolimatta. Köyhät ihmiset pääsivät kouluun, saivat lainaa ja paransivat ostovoimaansa.
Jo aiemmin Brasilian talous oli vakautunut, kun presidentti Itamar Franco oli tilapäisesti sitonut valuuttamme realin Yhdysvaltain dollariin vuonna 1994. Sitä ennen papukilo maksoi aamulla kaksi realia, iltapäivällä viisi ja illalla kahdeksan. Inflaatio oli todella korkea.
Nykyinen Michel Temerin hallitus suosii rikkaita ja haluaa heikentää sosiaalipolitiikkaa, vaikka kasvu vaatii tasa-arvoa. Jos hallituksen valta jatkuu, en näe Brasilialla tulevaisuutta.
Onneksi elämme kuitenkin demokratiassa. Voin esittää mielipiteeni hallituksesta rauhallisin mielin. 30 vuotta sitten poliisipartio olisi ilmaantunut paikalle ja pidättänyt minut, eikä minusta sen jälkeen olisi välttämättä kuultu enää mitään.”
Elena Smirnova, 46, Moskova, Venäjä
”Johdan perustamaani hyväntekeväisyysjärjestöä. Tuemme vähävaraisten lasten koulunkäyntiä ja terveydenhoitoa sekä autamme vanhuksia ja lastenkotilapsia kaikkialla Venäjällä. Työpäiväni aikana vien ruokaa ja humanitaarista apua tarvitseville, järjestän hyväntekeväisyysgaaloja sekä kirjoitan rahahakemuksia ja seminaariesitelmiä.
Ansaitsen hieman alle 900 euroa kuukaudessa. Saan myös elatustukea entiseltä aviomieheltäni, joka on korkeassa asemassa yhdessä Venäjän johtavista teollisuusyrityksistä. Minulla on yliopistotutkinnot liikunnasta ja psykologiasta, joten olisin itsekin voinut hankkia paremmin palkattua työtä. Järjestössäni teemme kuitenkin työtä ihmisten hyväksi, ja se on sen arvoista.
Minulla on viisi 4–21-vuotiasta lasta. Vanhin on jo muuttanut pois kotoa. Viikolla asumme viiden huoneen asunnossa Moskovassa, viikonloppuisin talossa kaupungin ulkopuolella.
Viimeksi ostin tutulta naiselta neulepuseron 86 eurolla. Ostin myös äidilleni syntymäpäivälahjaksi georgialaisen Nino Chakvetadzen maalauksen. Se maksoi 720 euroa.
Olen keskiluokkaa jo koulutukseni perusteella. Äitini oli bakteriologi ja isäni sotilastulkki, joka palveli Afganistanissa 1980-luvulla. Häneltä olen perinyt määrätietoisuuteni.
”Lapsuudessani ruokaa säännösteltiin kupongeilla ja sitä piti jonottaa. Omat lapseni voivat ostaa kaupasta, mitä haluavat.”
Lapsuudessani ruokaa säännösteltiin kupongeilla ja sitä piti jonottaa. Kotona valmistimme keittoa viikoksi koko perheelle. Omat lapseni voivat ostaa kaupasta, mitä haluavat. Olen voinut kustantaa heille koulutuksen ja vapaa-ajan harrastuksia. Olemme voineet matkustaa maailmalla.
Minua huolettaa se, että nuorilta puuttuvat hyvät esikuvat. Kun olin lapsi, halusimme tulla lääkäreiksi, avaruuslentäjiksi, tiedemiehiksi. Nyt on hienompaa olla poptähti tai bloggari, josta kaikki puhuvat. Nuoret omaksuvat mallinsa televisiosta.
Lapset pitää saada mukaan auttamaan muita ihmisiä. Jos he näkevät kadulla ihmisen, joka palelee, heidän tulee soittaa ambulanssi, tarjota hänelle vaatteita tai kutsua sisälle lämmittelemään sen sijaan, että he vain kulkevat ohi välinpitämättöminä.”
Chetna Mallya, 36, Bangalore, Intia
”Olen ammatiltani meikkaaja ja enimmäkseen autan morsiamia valmistautumaan häihinsä. Saan matkustaa ja tavata ihania ihmisiä. Ansaitsen myös kohtuullisesti eli tuhat euroa kuukaudessa. Toivon, että voin vielä avata oman studion ja palkata muutaman työntekijän.
Asun mieheni ja viisivuotiaan tyttäreni kanssa kolmen huoneen asunnossa.
Viimeksi ostin iPhonen. Tuntui hyvältä, kun sain hankittua jotain, jota varten olen tehnyt töitä ja säästänyt pitkään.
”Bangaloressa elän mukavaa keskiluokkaista elämää, mutta New Yorkissa olisin köyhä.”
Enää sosiaaliluokkaa ei peritä, mutta onko tulotasokaan hyvä mittari? Elämäntapa ratkaisee, mutta sekin riippuu asuinpaikasta. Bangaloressa elän mukavaa keskiluokkaista elämää, mutta New Yorkissa olisin köyhä.
Vanhempani korostivat koulutusta ja taloudellista itsenäisyyttä. Isäni omisti pienen maapalan, ja elimme sen vuokratuloilla. Meitä lapsia ei hemmoteltu, vaan jokainen lelu tuli ansaita. Suurperheessä emme saaneet myöskään huomiota yksilöinä. Me vain kasvoimme osana perhettä ilman tulevaisuuden suunnitelmia.
Nyt tilanne on toinen. Annamme tyttärellemme kaiken mahdollisen huomion ja toteutamme hänen toiveensa. Suunnittelemme jo nyt hänen tulevaisuuttaan. Haluamme antaa hänelle kaiken sen, mitä emme itse aikoinaan saaneet. Se on mahdollista, koska elämme ydinperheessä ja meillä on rahaa ja ostovoimaa.
Globalisaation ansiosta Intiaan on syntynyt paljon uusia työpaikkoja. Ihmisten elintaso on noussut merkittävästi viimeisen kymmenen vuoden aikana. Uskon, että suuntaus jatkuu.
Automatisaatio kuitenkin huolettaa. Emme edes huomaa, että käytämme kaupassa itsepalvelukassoja ja maksamme laskuja verkossa. Kokonaiset ammattiryhmät katoavat, ja se voi olla kova isku taloudelle.”
Liangliang Xu, 37, Peking, Kiina
”Työskentelen henkilöstöjohtajana julkisella sektorilla. En pidä työstäni, koska se ei haasta minua lainkaan. Siitäkin huolimatta teen työni huolella ja ansaitsen palkkani.
Kuukausipalkkani on 1 275 euroa, joka on vähemmän kuin vastaavassa työssä yksityisellä sektorilla. Se harmittaa. Minulla on kuitenkin varaa omaan autoon, jolla kuljen päivittäin töihin. Voin myös kuluttaa 40–80 euroa hyvään päivälliseen ravintolassa. Viimeksi ostin Cara Bluen takin, joka maksoi lähes 240 euroa. Halusin ilahduttaa itseäni syntymäpäivänäni.
Tulojeni perusteella kuulun alempaan keskiluokkaan. Mieheni on poliisi, ja vanhempanikin työskentelivät julkisella sektorilla.
Asun neljän huoneen asunnossa vanhempieni, mieheni ja yhdeksänvuotiaan poikani kanssa. Parhaiten viihdyn keittiössä, jossa laitan ruokaa ja kuuntelen musiikkia viikonloppuisin. Viikolla isäni huolehtii aterioista.
”Kaipaan yhteistä aikaa mieheni kanssa. Haluaisin matkustaa jonnekin, jossa voisimme olla vain kahden.”
Kaipaan yhteistä aikaa mieheni kanssa. Haluaisin matkustaa jonnekin, jossa voisimme olla vain kahden.
Omat vanhempani olivat hyvin ankaria ja välittivät vain opinnoistani. Mielipiteeni eivät heitä kiinnostaneet, enkä saanut sanoa heille vastaan. Vapaa-ajan harrastuksiin ei ollut varaa.
Minä kuuntelen poikani näkemyksiä ja kunnioitan hänen toiveitaan. Hän saa itse päättää asioistaan mahdollisimman paljon. Hän on myös kokeillut koripalloa, miekkailua ja rullalautailua.
Vanhempieni sukupolvi oppi arvostamaan yksilöä vain osana yhteisöä. Kollektiivinen kasvatus on yhä tärkeä osa kiinalaista kasvatusjärjestelmää. Minä kuitenkin haluan kannustaa poikaani ajattelemaan ja kehittämään omia vahvuuksiaan sen sijaan, että hän keskittyisi vain koulusuorituksiinsa.
Vuoden 1976 jälkeen Kiina on kehittynyt huimasti, ja olemme vahvempia kuin koskaan. Silti rikkailla on parhaat mahdollisuudet taata lapsilleen hyvä tulevaisuus. Loppukoe ratkaisee, pääseekö lapsi hyvään peruskouluun, lukioon ja yliopistoon. Se tarkoittaa, että lapset ottavat yksityistunteja vapaa-ajallaan – myös minun poikani.”
Julia Thobakgale, 51, Johannesburg, Etelä-Afrikka
”Johdan koulutuskeskusta, joka tarjoaa tukiopetusta erityislapsille. Autamme heitä läksyissä ja muistutamme, että heilläkin on oikeus oppia. Ennen nykyistä työtäni toimin 28 vuotta luokanopettajana. Ansaitsen 1 700 euroa kuukaudessa.
Viimeksi hankin kotiini ruokapöydän ja tuolit. Tuntui hyvältä, kun oli varaa ostaa uusia kalusteita käteisellä, ilman lainaa.
Asun kolmen huoneen rivitalossa kymmenvuotiaan siskonpoikani kanssa. Aikuinen tyttäreni on muuttanut pois kotoa.
Mielestäni kuulun keskiluokkaan. Minulla on yliopistokoulutus, mutta ennen nykyistä työtäni minulla ei yksinhuoltajana ollut rahaa ostaa taloa eikä autoa.
Äitini oli kotiapulainen ja isäni kaivostyöläinen. He työskentelivät kaukana kotoa, joten minä ja sisarukseni kasvoimme isoäitini luona. Tapasimme vanhempiamme pari kertaa vuodessa. Isäni kuoli vuonna 1983, minkä jälkeen äitini joutui yksin kantamaan vastuun koko perheestä.
Isoäitini ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta hän ymmärsi opiskelun merkityksen. Kävin vain mustille tarkoitettua bantu-koulua, jonka jälkeen valmistuin opettajaksi Sowetossa. Vuoden 1994 vallanvaihdon jälkeen Etelä-Afrikan koulutusjärjestelmä muuttui, ja minä päätin jatkaa opintojani. Tutkintoni valmistui vuonna 1998.
”Halusin näyttää, että yksinhuoltajankin lapsi voi saada hyvän lapsuuden.”
Koulutukseni ansiosta olen voinut tarjota tyttärelleni mahdollisuuden toteuttaa omaa luovuuttaan. Lapsena hän osallistui erilaisiin televisiotuotantoihin, ja myöhemmin ilmoitin hänet yhteen maan parhaista taidekouluista. Halusin näyttää, että yksinhuoltajankin lapsi voi saada hyvän lapsuuden.
Tyttäreni on voinut myös kasvaa erilaisten ihmisten kanssa: hänellä on sekä mustia että valkoisia koulukavereita, mikä olisi ollut täysin mahdotonta omassa lapsuudessani.
Etelä-Afrikka on yhä yksi maailman eriarvoisimmista yhteiskunnista. Köyhyys, väkivalta ja rikollisuus ovat valitettavan monen lapsen ja nuoren arkea.”
JOHDANTOTEKSTI KINGA SANDÉN JA TIINA KIRKAS
Kinga Sandén on ruotsalainen toimittaja. Ruotsin kielestä suomentanut ja toimittanut Tiina Kirkas.
