Viime vuodet ovat olleet taloudellisesti ja poliittisesti monin tavoin vaikeita. Elinkeinojen rakenteelliset uudistukset, työsuhteiden silppuuntuminen ja epätasaisesti jakautuvat kasvun hedelmät vaikuttavat hyvinvoinnin tilaan ihan kaikkialla. Työväestön kohtaamat arkipäivän ongelmat ovat aivan samoja ympäri maailman, toimivathan yritykset yli rajojen ja käytänteet kulkevat edestakaisin – niin hyvät kuin huonot. Vauraus kasaantuu yhä pienemmälle joukolle. Globaalin talouden epäoikeudenmukaisuudet haastavat meidät kaikki pohtimaan, minkälaisena näemme työntekijöiden ja heidän perheidensä tulevaisuuden.
Muutosta tarvitaan aina, mutta en näe, että työntekijöiden oikeuksien murentaminen on oikea vastaus. Tasa-arvo, solidaarisuus ja oikeudenmukaisuus ovat arvoja, johon minun mielestäni myös maailmanlaajuisen yhteiskuntapolitiikan tulee nojata. Kolonialistinen maailmankuva kuuluu syvälle historiaan. Ei ole mitään hyväksyttävää syytä, miksi jossain muualla ihmisten demokraattisten oikeuksien ei tulisi toteutua. Me olemme saaneet nauttia yhteisin varoin rakennetuista turvaverkoista, ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen on ollut lähes itsestään selvää – miksi emme soisi sitä maissa, joissa kehitys on vielä alkutekijöissään tai muutoin hataralla pohjalla? Tiedämme kuitenkin vallan hyvin, minkälainen yhteiskuntajärjestys seuraa, jos jokin kansanosa vaiennetaan ja alistetaan.
Baby steps, niin kai voisi kuvata, mitä juuri me PAMissa voimme tehdä. Voimme kantaa kekoon vain oman kortemme ja se tuntuu usein kovin vaatimattomalta. Vaikutukset voivat olla kuitenkin arvaamattoman suuria. Esimerkiksi nostan Kolumbian kaupan alan hankkeen. Kolumbia on ammattiyhdistysliikkeessä toimiville yksi maailman vaarallisimmista paikoista: henkensä voi menettää, jos uskaltautuu vaatimaan vaikkapa terveellistä työympäristöä tai saamatta jääneitä palkkoja. PAMin ja kansainvälisen kattojärjestömme UNI Globalin tuella paikalliset kaupan alan aktiivit ovat kuitenkin tehneet rohkeasti töitä. Maahan on syntynyt kaupan alan ammattiliitto, joka on solminut ensimmäiset sopimuksensa. Puheenjohtaja Luz Marina Diaz kuvasi tilanteen herkkyyttä sanoen, että heistä moni olisi saatettu jopa murhata, jollei kansainvälinen yhteisö, eli toiset liitot ja kansainväliset järjestöt eri puolilta maailmaa, olisi läsnä ja osoittamassa tukeansa. Eikä kyseessä todellakaan ollut kielikuva. Sananvapauden ja äänen lainaaminen niille, joilta se on viety, on kehitysyhteistyötä halvimmillaan.
Ammattiyhdistysliike de facto on kuitenkin joka paikassa tavallisten työntekijöiden muodostama yhteisö ja usein ainoa vastapaino sääntelemättömälle työn teettämiselle. Vain pieni osa ihmisistä työskentelee maissa, joissa sääntelyn purkamisesta keskusteleminen on relevanttia. Varmasti maailmaan mahtuu tarpeettomiakin sääntöjä ja määräyksiä. Työntekijäin, ympäristön tai kuluttajansuojasta tinkimiseen ei silti pidä ryhtyä – päinvastoin saatetaan tarvita jopa uusia sääntöjä.
Edes Euroopan sisällä ei ole takeita, että omalla työllään voisi tulla toimeen, työhönsä voisi vaikuttaa ja työskennellä ilman henkisen tai fyysisen sairastumisen riskiä. Yritykset toimivat poliittisesti luotujen raamien sisällä ja nuo raamit eivät enää kulje maiden tai edes maanosien rajojen mukaisesti. Sanonta kuuluu, että ketju on juuri niin vahva, kuin sen heikoin lenkki. Työntekijät ovat tänä päivänä yhtä ketjua, joten on aivan selvää, että on meidän oma etumme vahvistaa heikoimpia lenkkejä ja kantaa ketjuvastuuta, jota työnantajat tai poliitikot eivät halua tunnustaa.
