Keskustelu kehitysyhteistyöstä kääntyy hetkessä kyrmyniskaiseksi jankkaamiseksi riippumatta siitä, mistä se on alkanut. Miksi?
Jos haluaa vapaaehtoisesti hypätä verbaaliseen likaviemäriin, kannattaa käynnistää keskustelu pakkoruotsista, maahanmuutosta tai kehitysyhteisyöstä (o.s. kehitysapu). Kirjoituksen tai puheen alkuperäisestä sisällöstä riippumatta keskustelu kääntyy hetkessä kyrmyniskaiseksi jankkaamiseksi. Kunnon argumenttien olemattomuus tai vähyys ei sanailua haittaa. Takavuosina verkkokeskustelu huipentui virkkeeseen: ”Ite oot.”
Miksi kehitysyhteistyöstä on niin vaikea keskustella kiihkottomasti? Miksi aihe jakaa niin jyrkästi ihmiset vastustajiin ja puolustajiin?
Täysin epätieteellinen, kotona leivottu teoriani on se, että nuiva suhtautuminen kehitysyhteistyöhön johtuu ainakin neljästä asiasta: kaunasta, syyllisyydentunnosta, tiedon puutteesta ja kehitysyhteistyön tulosraportoinnista. Syyt ovat osin historiallisia, mielikuvaperintöä takavuosilta. Toisaalta syytä on myös tulevaisuudessa, joka pelottaa.
Kauna on sekoitus perinteistä eliitti- tai herravihaa ja ulkopuolisuutta. Kahdenvälistä kehitysyhteistyötä on toteutettu yhteiskuntahierarkian korkealla tasolla. Se on näyttäytynyt kansalaisille ministerien kättelykuvina ja lukuisten delegaatioiden seikkailuina eksoottisissa maissa.
Ulkopuolisuus on muualtakin tuttua voimattomuuden tuntua, joka lisääntyy lama-ahdingossa. Herrat päättävät, kansa maksaa, rahat menevät Kankkulan kaivoon, eikä mihinkään voi vaikuttaa. Toisaalta kehitysyhteistyötä tekevien kansalaisjärjestöjen vetovoima voi olla tunteessa, että ollaan sisäpuolella, vaikutetaan päätöksiin.
Kaunaa syntyy siitäkin, että oletetaan ”höynäytettyjen kukkahattupiirien” eli kehitysyhteistyötä puolustavien kokevan moraalista ylemmyyttä, pitävän itseään hyvinä ihmisinä. Syyllisyydentunto taas tulee siitä, että protestanttiseen eetoksen kuuluu hädässä olevien auttaminen. Maantieteestä riippumatta.
Aika usein keskustelijoilta puuttuu ajantasaista tietoa. Aina sitä ei taktisista syistä edes haluta. Tiedon tuottaminen ja tarjoaminen on kehitysyhteistyön toimijoiden ja median työtä. Media puuttuu herkemmin epäkohtiin kuin loistaviin tuloksiin, mutta se kuuluu median työnkuvaan. Hyvät uutiset tarvitsevat myyntityötä.
Tulokset eivät sen sijaan kaipaa ylihäveliästä raportointia. Myös epäonnistumisista ja ongelmista on syytä kertoa. Se lisää luotettavuutta. Kaunistelu vain generoi epäluuloa, joka helposti muuttuu kaunaksi ja vastustukseksi.
