Ulkopoliittisen instituutin tutkija Antto Vihma uskoo, että Pariisin kokouksessa syntyy korkeintaan jonkinlainen julistus.
Marras-joulukuussa maailman johtajat kokoontuvat YK:n ilmastokokoukseen Pariisiin. Tavoitteena on solmia maailmalaajuisesti kattava ja sitova sopimus ilmastopäästöjen vähentämiseksi vuoden 2020 jälkeen.
Pariisin kokous on tärkein sitten vuoden 2009 Kööpenhaminan neuvottelujen. Viime vuosina osallistujamaat ovat valmistelleet Pariisin sopimusta.
Kiinan ja Yhdysvaltojen lupaukset viime marraskuussa loivat Pariisin kokoukselle toivoa. Maat sopivat, että Kiina pysäyttää kasvihuonekaasupäästöjensä kasvun vuoteen 2030 mennessä ja Yhdysvallat vähentää päästöjään neljänneksen vuoden 2005 tasosta. Nämä maat eivät ole mukana Kioton sopimuksessa.
Euroopan unioni on luvannut leikata päästöjään 40 prosentilla vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä.
Myös muut valtiot ovat julkaisseet pitkin vuotta ilmastolupauksiaan, joissa ne kertovat aikeistaan vähentää päästöjään. Euroopan unioni on luvannut leikata päästöjään 40 prosentilla vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä.
Ehkä Pariisin kokouksella on toivoa?
Kehitysjärjestö Kepan kehityspoliittinen asiantuntija Jonas Biström osallistui kesäkuussa Bonnin virkamiestason ilmastokokoukseen, jonka jälkeen on vielä kaksi vastaavaa valmistelukokousta ennen Pariisia. Hänestä valtiot lupaavat liian vähän, jotta ilmastonmuutos jäisi alle kahteen asteeseen esiteolliseen aikaan eli vuoden 1750 tasoon verrattuna.
Biströmin mielestä hyvässä ilmastosopimuksessa on kunnianhimoiset, sitovat päästörajat ja tarvittaessa mahdollisuus kiristää rajoja. Bonnin kokouksessa tunnelma oli kuitenkin vaisu.
”Ehkä Kiina lupaa vielä enemmän, kun se selvästi pystyy vähentämään päästöjään nopeammin kuin lupasi. Tällainen lupaus voisi vauhdittaa neuvotteluja.”
Sitoutumisen vaikeus
Kiinnostavaa Pariisissa on se, kuinka tarkka ja sitova sopimuksesta syntyy. Ulkopoliittisen instituutin tutkija Antto Vihma kertoo, että nykyään sitovia sopimuksia on vaikeampi solmia kuin 1990-luvulla.
Nykyään sitovia sopimuksia on vaikeampi solmia kuin 1990-luvulla.
Ensimmäisen ilmastosopimuksen aikaan vuonna 1992 kylmä sota oli juuri päättynyt ja maailmassa vallitsi harvinainen yksinapainen hetki. Silloin uskottiin, että kansainvälisillä sopimuksilla voidaan saavuttaa suuria asioita.
Rion ilmastopuitesopimus solmittiin vuonna 1992. Kioton vuoden 1997 sopimus on Rion sopimuksen lisäpöytäkirja. Kioton sopimus on ollut sopimuksista sitovin.
Nyt maat eivät halua sitoutua, ja oikeudellisesti sitovia päätöksiä on vaikea saada aikaiseksi. Vihma pitää todennäköisenä, että Pariisissa syntyy jonkinlainen julistus, jonka noudattaminen riippuu kulloinkin vallassa olevista hallituksista.
Jonas Biström ei usko, että Pariisissa päästään sitovaan sopimukseen. Jos hyvin käy, tuloksena on jonkinlainen sopimus ja siinä mekanismeja, joilla sopimusta voidaan tarkistaa ja kiristää myöhemmin.
Suomen pääneuvottelija, ympäristöneuvos Harri Laurikka sanoo kuitenkin, että sitovaa sopimusta Pariisiin lähdetään ilman muuta tekemään.
”Luultavasti juuri niin, että ensimmäinen sopimus ei ole tiukka, mutta sitä voidaan kiristää myöhemmin.”
Laurikka huomauttaa, että tilanne on paljon parempi kuin aiemmin.
Valtioiden ilmastolupaukset kattavat jo 60 prosenttia maailman päästöistä. Kioton sopimuksessa oli alun perin mukana vain 30 prosenttia ja viime vuosina vain 10 prosenttia päästöistä. Muun muassa Japani ja Venäjä ovat irtautuneet sopimuksesta, ja mukana ovat enää EU, Norja ja Sveitsi.
”Ollaan vielä kaukana kahden asteen rajasta, mutta ainakin päästään alkuun.”
Kuka on köyhä?
Pariisissa mietitään ainakin, kuka on köyhä. Siis keiden pitää vähentää päästöjä, millä aikataululla ja kuka voi saada ilmastorahoitusta ja mihin.
Kioton pöytäkirja määritteli vuonna 1997 ensi kertaa sitovat päästövähennystavoitteet, mutta vain rikkaille teollisuusmaille. Kehitysmaita edustava G77-ryhmä jäi vaille vastuita.
Nyt ilmastonmuutosta tutkiva ilmastopaneeli IPCC on linjannut, että vuonna 2050 maailman päästöjen pitäisi olla lähellä nollaa, ja yksikään valtio ei voi enää välttyä päästövähennyksiltä. Moni kehitysmaa vaatii, että niillä pitää olla oikeus kehittyä ja käyttää kehittymiseensä halpoja fossiilisia polttoaineita. Uusiutuvaan energiaan siirtyminen vaatisi kalliita investointeja.
G77-ryhmässä oli alun perin 77 köyhää maata. Nyt mukana on 134 valtiota, joista moni on vaurastunut. On puhuttu, että maat pitäisi jakaa uudestaan, jolloin keskituloisista valtioista tulisi oma ryhmänsä. Moni velvollisuutensa välttänyt valtio vastustaa uutta jakoa.
G77 on sekalainen seurakunta. Siihen kuuluvat esimerkiksi Kiina, Intia ja öljyntuottajamaat Saudi-Arabia ja Venezuela. G77:n sisällä on pieniä ryhmittymiä, joilla on erilaiset tavoitteet: pienten saarivaltioiden Aosis, Ailac (kuusi Latinalaisen Amerikan maata) ja Likeminded (muiden muassa Kiina, Intia ja Sudan).
”Kehitysmaiden ryhmä oli aiemmin yhtenäisempi”, Antto Vihma sanoo.
Harri Laurikka kertoo, että kokouksissa G77-ryhmän edustajat puhuvat usein hyvin lyhyesti. Siitä tietää, että maat ovat erimielisiä. Jos puhetta riittää, linja on yhteinen.
Ei ole määritelty, kuka voi olla G77:n jäsen ja ilmastokokouksissa kehitysmaan asemassa. Vain Meksiko ja Etelä-Korea erosivat G77-ryhmästä samalla kun ne liittyivät Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n jäseniksi. Esimerkiksi maailman rikkaimpiin valtioihin kuuluvat Singapore, Qatar ja Arabiemiraatit ovat yhä ryhmän jäseniä.
Rahoitus puhuttaa
Pariisin kokouksessa ilmastorahoitus on iso kysymys. Vuonna 2009 Kööpenhaminassa sovittiin 100 miljardin euron ilmastorahoituksesta vuoteen 2020 mennessä. Edelleen on sopimatta, ketkä summan maksavat, miten ja kenelle – ja mitä tapahtuu vuoden 2020 jälkeen.
Yksi tärkeä kysymys Pariisissa on myös, millaisia päästövähennyksen keinoja uuteen sopimukseen otetaan mukaan.
1990-luvulla puhuttiin hiiliverosta, mutta Kioton sopimukseen keinoksi jäi lopulta päästökauppa. Silloinen Yhdysvaltain varapresidentti Al Gore halusi päästökaupan mukaan, koska hän ajatteli, että päästökauppa sopii myös republikaaneille. Yhdysvallat ei lopulta lähtenyt Kioton sopimukseen, mutta päästökauppa on vakiinnuttanut paikkansa.
Jonas Biström arvioi, että Pariisissa Ranska ja Saksa yrittävät nopeuttaa ilmastorahoitusta ja saada paperille kunnollisia päästövähennystavoitteita. Paljon yllättävääkin voi tapahtua.
Miten perinteiset ilmastoneuvotteluiden vastarannankiisket Saudi-Arabia, Kanada, Australia ja Venäjä toimivat?
Ehkä Kiina kiristää tavoitteitaan. Brasiliassa Amazonin sademetsä on kärsinyt kuivuudesta, mikä voi vaikuttaa maan suunnitelmiin. Kiinnostavaa on myös, miten perinteiset ilmastoneuvotteluiden vastarannankiisket Saudi-Arabia, Kanada, Australia ja Venäjä toimivat.
Suomea kiinnostaa erityisesti maan käyttö. Suomella on paljon metsää ja toisaalta eloperäistä peltomaata, jonka päästöt ovat suuret. Kysymystä pohditaan luultavasti kokouksen jälkeen, mutta sitä puitaneen myös Pariisin käytäväkeskusteluissa.
”Varmasti puhutaan myös, että kehitysmaat haluavat vain kiristää eivätkä suostu mihinkään, jos eivät saa rahaa”, Antto Vihma sanoo.
Tämä on kuitenkin vain asian yksi puoli. Toinen on se, että kehitysmaista monet kärsivät ilmastonmuutoksesta eniten ilman omaa syytään.
TEKSTI ELINA VENESMÄKI
