Teksti Erja-Outi Heino

Pitkien varjojen alta

Sotauutisten loputon virta saa miettimään, miten hidasta kehitystä on rakentaa ja miten nopeasti käy repiminen.

Ukrainan jälleenrakennuksen kustannukset lasketaan jo sadoissa miljardeissa – niin isoissa numeroissa, että urakan mittakaava ei hahmotu. Euromääriä pysäyttävämmältä tuntuu arvio siitä, miten moni ukrainalainen on joutunut jättämään kotinsa. Kahden vuoden takaiseen yli 40 miljoonaan verrattuna tänä talvena Ukrainan hallinnon alla elää ehkä vain 28 miljoonaa ihmistä. Se tarkoittaisi kahtatoista miljoonaa sijoiltaan lähtenyttä, kahtatoista miljoonaa puuttuvaa kehityksen tekijää.

Vaikka sota jatkuu, suurin osa Ukrainan kaupungeista ja kunnista on sodan ulkopuolella. Länsi-Ukrainassa sodan huomaa lähinnä siitä, että sinne ei pääse lentämällä ja katukuvassa näkyy lomailevia sotilaita, huomauttaa East Officen toimitusjohtaja Janne Harjunpää. Lehden pääjutussa pohditaan, mikä voi olla Suomen ja suomalaisyritysten rooli Ukrainan jälleenrakennuksessa.

Tällä haavaa Maailmanpankki arvioi jälleenrakennuksen kestävän vähintään kymmenen vuotta. Onko se paljon vai vähän? Vertailukohtaa voi etsiä muiden rikki revittyjen maiden kehityksestä.

”ALOITIMME nollasta, yhteiskunta oli romahtanut”, taloustieteen tohtori Fidele Mutemberezi kuvailee Ruandaa vuonna 1994.

Syvällinen sovinto ja anteeksianto vaativat sukupolvia eivätkä kaikkien kohdalla edes toteudu etenkään, jos eriäviä mielipiteitä ei sallita.

Ruandan kansanmurhasta tulee huhtikuussa kuluneeksi 30 vuotta. Tällä vuosituhannella Ruandaa koskevat uutiset ovat kertoneet etnisen konfliktin sijaan talouskasvusta ja inhimillisestä kehityksestä. ”Ruandan ihmeen” takana on maata kansanmurhasta asti autoritaarisin ottein johtanut Paul Kagame. Viime aikoina maa on noussut esiin myös Britannian ja Tanskan turvapaikkapolitiikan yhteydessä.

30-vuotisen rauhansa aikana Ruanda on rakentanut itsensä ja instituutionsa uudelleen ja eheytynyt, ainakin pinnalta. Syvällinen sovinto ja anteeksianto vaativat sukupolvia eivätkä kaikkien kohdalla edes toteudu etenkään, jos eriäviä mielipiteitä ei sallita.

Ruandalainen kadunmies sanoo, että Ruanda eli todeksi etnisyyden vaaran. Siksi etnisyys on nyt maassa kielletty aihe, ja sen kaltainen sananvapauden rajoittaminen on hänestä vain viisasta. Hän mukailee ruandalaista sanontaa: on tiedettävä mistä tulee, koska muuten ei tiedä, mihin on menossa.

ARMENIAN ja Azerbaidžanin sota Vuoristo-Karabahista alkoi samana vuonna kuin Ruandan kansanmurha. Konflikti jäätyi vuosikymmeniksi. Syksyllä 2020 neuvottelujen jumiutumiseen kyllästynyt Azerbaidžan lähti hakemaan ratkaisua asein. Viime syksynä se vei konfliktin haluamaansa lopputulokseen: sata tuhatta ihmistä pakeni paniikkitunnelmissa Armeniaan, ja Vuoristo-Karabah tyhjeni.

Sota loppui, mutta viha jäi. Tutkija Johanna Ketola sanoo, että viholliskuvien rakentaminen on ollut molemmille maille pitkäaikainen poliittinen projekti, mutta sota ei ollut mikään historian vääjäämätön lopputulos. Yhtä lailla voitaisiin nyt kertoa tarinaa Etelä-Kaukasian kansojen rauhanomaisesta rinnakkainelosta, sillä sekin on alueella pitkään ollut totta.

SOTIMINEN jättää syvät varjot, mutta tämäkään numero ei uppoa niihin vaan tarjoaa laajan kattauksen arkeen ja kehitykseen. Toivotan kiinnostavia lukuhetkiä – samalla ikäväkseni ilmoitan, että Kehitys-lehden viimeinen numero ilmestyy kesäkuussa. Ulkoministeriö lopettaa lehden julkaisemisen osana ulkoasiainhallinnon 1. elokuuta toteutuvaa uudistusta.