Yhteisistä arvoista ja tavoitteista huolimatta Pohjoismaat toteuttavat nykyisin varsin erilaista kehityspolitiikkaa. Eniten suuntaa on muuttanut Tanska, kertoo tuore tutkimus.
Pohjoismaat tunnetaan kansainvälisillä foorumeilla kehityspolitiikan edelläkävijänä ja yhtenäisenä ryhmänä, joka tukee isoilla summilla köyhyyden vähentämistä ja kestävää kehitystä.
Tuore tutkimus löytää kuitenkin lukuisia säröjä yhtenäisenä pidetystä rintamasta.
”Pohjoismaisesta mallista voitiin ehkä puhua vielä 1990-luvulla, mutta ei enää 2020-luvulla”, Aarhusin yliopiston professori Anne Mette Kjær sanoo.
Hän johti yhteispohjoismaista tutkimusta Nordic Development Aid. Diverging Like-Mindedness?, jossa vertailtiin kehitysyhteistyön jatkuvuuksia ja muutoksia Pohjoismaissa vuosina 1991–2021.
Tutkimuksen mukaan kehitysyhteistyön pohjoismainen malli perustuu yhteiseen arvopohjaan, jonka lähtökohtia ovat ihmisoikeudet, demokratia ja sukupuolten tasa-arvo. Köyhyyden vähentäminen on ollut tärkein yhteinen tavoite.
Tanska pyrkii patoamaan muuttovirtoja
Tutkimuksen mukaan Ruotsi on pitänyt tiukimmin kiinni tuen keskittämisestä köyhyyden vähentämiseen. Sen sijaan kolmessa muussa Pohjoismaassa päätavoite on jonkin verran liudentunut, kun mukaan on tullut kilpailevia teemoja.
Suunnanmuutos on ollut selvin Tanskassa, joka on siirtänyt kehitysyhteistyötään siirtolaisten ja pakolaisten lähtömaihin Lähi-idässä ja Afrikassa. Tavoitteena on vähentää köyhyyttä ja parantaa elinoloja, jotta paine muuttoliikkeelle Eurooppaan vähenisi. Tähän tähtää myös humanitaarisen avun kasvattaminen esimerkiksi Syyrian lähialueille.
Tanska myös tukee valtioita, jotka vastaanottavat palautettavia turvapaikanhakijoita.
Perinteiset kahdenväliset kehitysyhteistyöhankkeet ovat vähentyneet kaikissa Pohjoismaissa. Yhä suurempi osuus rahoituksesta menee monenväliseen yhteistyöhön kansainvälisille järjestöille.
Norjan erityispiirre on, että se on rahoittanut merkittävillä summilla uusia maailmanlaajuisia aloitteita esimerkiksi sademetsien suojelussa ja terveydenhuollossa.
Norja on myös kytkenyt kehitysyhteistyön tiiviiksi osaksi diplomatiaa tukemalla maita, joissa Norja on toiminut rauhanvälittäjänä. Apua on suunnattu muun muassa Sri Lankaan, Kolumbiaan ja Palestiinalaisalueille.
Suurimmat erot rahoituksen määrässä
Norja ja Ruotsi ovat tähän saakka pitäneet kiinni tavoitteistaan, joiden mukaan molemmat pitävät kehitysyhteistyön yhdessä prosentissa bruttokansantulosta.
Ruotsin uusi hallitus on kuitenkin ilmoittanut määrärahojen jäädytyksestä, mikä laskee kehitysyhteistyön runsaaseen 0,8 prosenttiin tulevan kolmen vuoden aikana.
Norja pitää toistaiseksi kehitysyhteistyön määrärahojen tason. Niiden osuus bruttokansantulosta laskee kuitenkin ensi vuonna 0,75 prosenttiin, kun maan kansantulo kasvaa lisääntyvien öljy- ja kaasutulojen vuoksi.
Tanska on leikannut kehitysyhteistyönsä määrää kolmanneksella, mutta avun taso on pysynyt viime vuodet 0,7 prosentissa bruttokansantulosta.
Myös Suomi on sitoutunut tähän YK:n suosittelemaan tasoon, mutta tutkimuksen tarkastelujaksolla kehitysyhteistyö jäi keskimäärin 0,42 prosenttiin bruttokansantulosta. Viime vuonna osuus oli 0,47 prosenttia.
Tutkimuksen Suomi-osion tehneet Kehityspoliittisen toimikunnan pääsihteeri Marikki Karhu ja väitöskirjatutkija Jari Lanki arvioivat, että syyt muita Pohjoismaita selvästi alempaan tasoon löytyvät ennen muuta kotimaan politiikasta.
Poliittista tukea määrärahojen nostoon ei ole ollut riittävästi. Laajapohjaisten hallitusten asialistoilla kehitysrahoitus on jäänyt kotimaisten tarpeiden varjoon. Lisäksi muutokset hallituspohjassa ovat johtaneet isoihin ja nopeisiin heilahteluihin avun määrässä.
Karhun ja Langin arvion mukaan köyhyyden vähentäminen on säilynyt Suomen pitkäaikaisena tavoitteena. Uskottavuutta on syönyt kuitenkin kehitysyhteistyörahoituksen kohdistuminen enemmän muualle kuin kaikkein köyhimpiin maihin.
